"Vielä mitä vielä mitä", selitti Moniplies pikaisesti. "Ei olisi hän veripisaran vertaa sukua heidän kanssaan, jos hänellä olisi rahtuakaan verta suonissaan. Minä kerron teille vain, mitä väittävät todeksi kaikki ihmiset, jotka asuvat Lombard-kadun tienoilla. Tuo lady taikka peljätys, tai miksi hyvänsä haluatte häntä sanoa, on ollut kuolleena aikapäiviä, vaikka hän kummittelee näkemiemme ihmisten luona juuri heidän hartaudenharjoituksissaan."
"Myönnät hänen siis olevan ainakin hyvänlaatuinen aave", sanoi Nigel Olifaunt, "koska hän valitsee sellaisen ajan vieraillakseen ystäviensä luona?"
"Ties hänet, mylord", vastasi taikauskoinen saattolainen. "Enpä tiedä, mikä menninkäinen olisi ottanut suoraan kohdalleen moukarin huitaisun mr. John Knoxilta, jonka puolella isäni oli hänen kaikkein pahimpina päivinään, paitsi silloin kun häntä vastaan oli hovi, jonne isäni toimitti lihaa. Mutta tuolla pastorilla ei ollut semmoista voimaa kuin mr. Rollockilla ja Pohjois-Leithin kappalaisella David Blackilla ja muilla. Herranen aika, kuka tietää, teidän ylhäisyytenne luvalla sanoen, eikö tuollaiset etelämaalaisten omista vanhoista hiivatin mustista messukirjoistaan lukemat rukoukset saata olla yhtä voimallisia pahojen henkien loitsuja, kuin saattaa rehti sydämestä kuumiltaan pulpunnut rukous kyetä häätämään ne loitolle, juuri niinkuin pahahenki kaikkosi sen löyhkän takia, jota kalan maksa levitti Raguelin tyttären Saran morsiuskamarista? Jonka jutun suhteen silti epäröitsen, sanoako sitä todeksi vai enkö, koska paremmatkin miehet ovat sitä asiaa epäilleet."
"No, no, no", sanoi hänen herransa kärsimättömästi, "me olemme nyt lähellä kotia, ja minä olen antanut sinun puhua tästä asiasta kerrakseen, jotta saamme ainiaaksi lopun urkkivalle hupsuudellesi ja älyttömälle taikauskollesi. Keneksi oletatkaan tuon ladyn, tai miksi arvelevat häntä järjettömät uskottelijasi?"
"Siitä en osaa sanoa mitään täsmällistä", vastasi Moniplies. "Varmaa vain on, että hänen ruumiinsa kuoli ja kuopattiin aikapäiviä sitte, vaikka hän vielä vaeltaa maan päällä ja enimmäkseen mestari Heriotin perheessä; ovat hänet sentään nähneet muuallakin sellaiset ihmiset, jotka ovat hyvin tunteneet hänet. Mutta kuka hän on, sitä en mene sanomaan, tai miksi hän ylämaalaisen haltian lailla liittyy johonkuhun erityiseen perheeseen. Hänellä sanotaan olevan oma huoneusto, eteishuone, vierashuone ja makuuhuone; mutta minkäänlaisella vuoteella ei hän nuku, vaan omassa kirstussaan, ja seinät, ovet ja ikkunat ovat niin tilkityt umpeen, ettei vähäisintäkään päivänvalon pilkahdusta pääse sisälle. Ja soihtuvalolla hän asustaa."
"Minkätähden, jos hän on henkiolento?" tokaisi Nigel Olifaunt.
"Mistä minä osaisin sanoa teidän ylhäisyydellenne?" vastasi hänen saattolaisensa. "Kiitän Jumalaa, etten tiedä mitään hänen haluistaan tai vastenmielisyyksistään mutta hänen kirstunsa on siellä, ja jätän teidän ylhäisyytenne arvattavaksi, mitä tekemistä elävällä henkilöllä on ruumisarkun kanssa. Yhtä vähän kuin haamulla lyhdyn kanssa, luulemma."
"Mitä syytä", kertasi Nigel, "voi noin nuorella ja kauniilla olennolla olla jo tavanmukaisesti pitää mielessään viimeistä pitkällistä leposijaansa?"
"En totisesti tiedä, mylord", vastasi Moniplies. "Mutta kirstu siellä on, niinkuin ovat minulle näkijät kertoneet. Se on tehty mustapuusta, hopeanaulainen ja kauttaaltaan sisustettu kolminiitisellä damastilla, jotta se kelpaisi prinsessallekin säilyksi."
"Kummallista", sanoi Nigel, jonka mieleen helposti tehosi kaikki outo ja haaveellinen, kuten useimpiin vilkkaisiin nuoriin sydämiin. "Eikö hän syö perheen kanssa?"
"Kuka! hänkö!" huudahti Moniplies ikäänkuin ihmeissään kysymyksestä. "Taitaisivatkin tarvita pitkän lusikan, jotka hänen kanssaan aterioitsisivat. Aina pannaan jotakin hänen varalleen Torniin, niinkuin ne nimittävät eräänlaista kiekkalaatikon hoijakkaa, joka kääntyy ympäri puoleksi toisella ja puoleksi toisella puolen seinää."
"Olen nähnyt sen kojeen ulkomaisissa nunnaluostareissa", huomautti Glenvarlochin loordi. "Ja sitenkö hän saa ruokansa?"
"Sanovat jotakin siihen pantavan joka päivä näön vuoksi", tiesi saattolainen. "Mutta ei tarvitse luulla, että hän sitä nauttii sen enempää kuin Baalin ja Dagonin kuvat kuluttivat niiden eteen asetettuja hyviä herkkuja. Talossa on vankkoja palvelusmiehiä ja sisäkköjä kylliksi näyttelemään Kaikennuolijan osaa yhtä hyvin kuin Baalin pappien liuta vaimoineen ja lapsineen."
"Ja häntä ei nähdä perheessä milloinkaan muulloin kuin rukoushetken tullessa?" tiedusti nuori ylimys.
"Ei, kuulemma", vastasi palvelija.
"Omituinen tapaus", sanoi Nigel Olifaunt miettivästi. "Jollei hän käyttäisi noita koristuksiaan ja olletikaan ottaisi osaa protestanttisen kirkon jumalanpalvelukseen, niin tietäisin mitä ajatella. Uskoisin hänet joko katolilaiseksi pyhään elämään vannoutuneeksi henkilöksi, jonka sallittiin jostakin pakottavasta syystä pitää kammiotansa täällä Lontoossa, taikka onnettomaksi paavilaiseksi uskonkiihkoilijaksi, joka oli suorittamassa kaameata katumusharjoitusta. Mutta näin ollen en näe mitään selitystä ilmiöön."
Hänen aprikoimisensa keskeytyi soihtupojan koputtaessa kelpo John Christien ovelle. Tämän vaimo tuli esiin "nyökäten ja niiaten ja myhäellen liiaten", toivottamaan kunnioitettua vierastansa tervetulleeksi takaisin asuntoonsa.
8. LUKU.
Lemmenvälittäjä
Meidän tulee nyt esitellä lukijalle uusi henkilö, toimellinen ja tärkeä laajemmalti kuin hänen yhteiskunnallinen asemansa näköjään ilmaisi emäntä Ursula Suddlechop, koko Fleet-kadun kuuluisimman parturin Benjamin Suddlechopin vaimo. Tällä naisella oli omat erikoiset ansionsa, joiden pääpiirteenä oli jos hänen omaan esitykseensä saattoi luottaa rajaton halu palvella lähimäisiänsä. Hän jätti laihan puolinälkiintyneen elämänkumppaninsa kehumaan ketterämpää sormiensa sipsettä kuin oli ainoallakaan Lontoon parranajajalla ja pitämään huolta liikehuoneesta, missä oppipojat tyhjin vatsoin tuhersivat hoimiinsa uskoutuneiden tomppelien kasvoja; emäntä itse harjoitti erityistä ja tuottoisampaa ammattia, jossa kuitenkin oli monia niin omituisia käänteitä ja mutkia, että se tuntui useissa suhteissa ristiriitaiselta.
Sen korkeimmat ja tärkeimmät tehtävät olivat hyvin salaista ja luottamuksellista laatua, eikä emäntä Ursula Suddlechopin tiedettykään koskaan kavaltaneen haltuunsa uskottuja toimia, ellei hänelle joko oltu puutteellisesti maksettu palveluksestaan tai nähty mukavaksi tarjota jonkun taholta kaksinkertaista hyvitystä salaisuuden ilmaisemisesta. Tällaisia sattumuksia esiintyi niin harvoin, että hänen kunniansa luotettavana välittäjänä säilyi yhtä tahrattomana kuin hänen rehellisyytensäkin ja hyväntahtoisuutensa maine.
Hän olikin mitä ihailtavin vaimoihminen ja kykeni auttelemaan tunteittensa valtaamia ja heikkoja heidän mielenkuohunsa nousussa, kehityksessä ja seuraamuksissa. Hän pystyi sovittamaan puhuttelun rakastavaisille, jotka saivat osoitetuksi asiallisia syitä kohtauksensa yksityisyydelle; hän osasi kirvoittaa heikkoluontoiselta kaunottarelta rikollisen intohimon taakan ja kenties sijoittaa luvattoman rakkauden toivorikkaan hedelmän perilliseksi johonkin perheeseen, jonka rakkaus oli laillista, liiton saamatta perijää. Kykeni hän enempäänkin ja oli ollut osallisena syvällisemmissä ja suuriarvoisemmissa salaisuuksissa. Hän oli ollut mrs. Turnerin suojattina ja oppinut tältä keltaisen tärkkelin valmistustaidon sekä ehkä pari kolme merkitsevämpääkin salaisuutta, vaikka näistä ei kenties yksikään mennyt niin rikollisen pitkälle kuin hänen valtiattarensa syyksi sanottiin. Mutta kaikkea kätkettyä ja pimeätä hänen todellisessa luonteessaan peitti ulkonaisen rattoisuuden ja hyväntuulisuuden näyttäminen, se sydämellinen nauru ja eloisa pila, jolla emäntä hyvin osasi lepytellä vanhempia naapureitaan, ja ne monet pikku taidot, joilla hän sai suositelluksi itseään nuoremmille, etenkin omaan sukupuoleensa kuuluville.