"Pikemmin ainoan ystävän, mitä olen Lontoossa tavannut", sanoi Nigel ojentaen kätensä.
"Kas, jos ajattelette asiaa siihen laatuun", vastasi kunnon porvari, "niin ei siitä sen enempää. Käyn teitä ylihuomenna hakemassa tilaisuuteen soveliaalla huvipurrella. Mutta muistakaakin, hyvä nuori loordi, että minä en muutamien tasolleni kuuluvien miesten tavoin halua käyttää tilaisuutta astuakseni säätyrajani yli ja lyöttäytyäkseni ylempieni kumppaniksi, älkääkä siis peljätkö nöyryyttävänne vaateliaisuuttani sallimalla minun pysyä loitommalla kuninkaan näkyvissä ja missä muualla meidän molempien on sovelias olla erillämme. Mitä muuhun tulee, niin olenpa totisesti onnellinen, kun saan palvella vanhan suojelijani poikaa."
Keskustelun laatu johti niin kauvas kohdasta, joka oli yllyttänyt nuoren ylimyksen uteliaisuutta, että siihen ei käynyt sinä iltana palaaminen. Senvuoksi hän vain kiitti George Heriotia ja lausui tälle hyvästi, luvaten varustautua valmiiksi lähtöön hänen purressaan toisen päivän aamuna kello kymmeneltä.
Soihtupoikien sukukunta, jonka on kreivi Anthony Hamilton tuotteissaan ikuistanut Lontoon erikoisuutena, oli jo Jaakko I: n hallitessa alottanut toimintansa, ja erään sellaisen palvelus savuavine sainioineen oli varattu valaisemaan nuorta skotlantilaista loordia ja hänen saattolaistansa heidän asuntoonsa. Pimeässä olisi heillä voinutkin olla jonkun verran vaaraa eksyä siitä, vaikka olivat entistä paremmin tutustuneet kaupunkiin. Täten sai nokkela mr. Moniplies tilaisuuden vetäytyä liki herraansa, varmuuden vuoksi sujautettuaan vasemman käsivartensa pikku kilpensä kahvoihin ja helliteltyään lyömämiekkaansa huotrassa, ollakseen valmis kaikkeen mahdolliseen.
"Jollemme olisi nauttineet niin hyvää viiniä ja kestitystä tuon vanhan miehen talossa, mylord", huomautti tämä viisas saattolainen, "jotapaitsi tiedän hänet kuulopuheelta monessakin suhteessa peräti eläväksi mieheksi ja todellisesta Edinburghin rahvaasta polveutuneeksi, niin olisinpa mielelläni nähnyt, minkä muotoisia olivat hänen jalkansa ja oliko hänellä sorkka komeitten nauharuusujensa ja sahviaanikenkiensä peitossa".
"Sinua kelvotonta", vastasi Nigel; "sinua on kohdeltu liiankin ystävällisesti, ja nyt ahneen mahasi täytyttyä herjaat kelpo herrasmiestä, joka sinua virkisti".
"Luvallanne sanoen en suinkaan, mylord", väitti Moniplies; "haluaisin vain nähdä hänestä hiukan enemmän. Olen syönyt hänen ruokaansa, totta kyllä häpeällistä vain on, että hänenlaisillaan on syötävää tarjolla, kun teidän ylhäisyytenne ja minä olemme tuskin saaneet omaan tiliimme lihakeittoa ja ohraleipää. Ja olenpa juonut hänen viiniänsäkin."
"Sen näen", vastasi hänen herransa. "Ja aika lailla enemmän kuin sinun olisi pitänyt."
"Suosiollisella luvallanne sanoen, mylord", haasteli Moniplies, "te suvaitsette sanoa noin, koska minä tyhjensin neljänneksen sen reiman Jenkinin kanssa, jota sanovat oppipojaksi, ja pelkästä entisen hyväntahtoisuuden tunnustamisesta se tapahtuikin niin, taisinpa laulaakin sen vanhan hyvän laulun Elsie Marleysta ravakammin kuin sen vielä konsanaan kuulivat "
Ja siinä heidän astellessaan katua hän rämähtikin hoilaamaan:
"Hei, Elsie Marley, sä huomaa, veikko,
nyt myypikin ohrajuomaa, veikko!
Kas, Elsie Marley on hieno ja nätti,
kun ometan hoidon ja läävän jätti.
Hei, Elsie "
Parhaassa vauhdissa keskeytti laulajan kouraisullaan hänen herransa, joka uhkasi pehmittää hänet pampulla kuoliaaksi, jos hän epäaikaisella laulelullaan toimitti yövartion heidän niskaansa.
"Pyydän anteeksi, mylord nöyrästi pyydän anteeksi mutta kun aattelen sitä Jen Viniä, niinkuin sitä sanovat, niin tuskinpa voin olla hyräilemättä 'Hei, Els ' mutta älkää nyt pahaksenne panko, teidän arvoisuutenne, kyllä minä olen mykkä kuin kala, jos vain käskette."
"Ei, mies", sanoi Nigel, "puhu pois vain, sillä minä tiedän, että sinä sanoisit ja sietäisit enemmän vaitioloon käskettynä kuin ohjattoman vapauden saaneena. Miten siis? Mitä on sinulla sanottavana mestari Heriotia vastaan?"
Näyttää enemmän kuin luultavalta, että nuori loordi tämän luvan antaessaan toivoi saattolaisensa osuvan puheisiin nuoresta naisesta, joka oli niin salaperäisellä tavalla ilmestynyt rukouksiin. Mutta ainakin on varmaa, että hän salli palvelijansa jatkaa juttuansa omalla tavallaan, olipa asian laita siten tai halusipa hän vain, että Moniplies purkaisi hillitymmin ne tunteet, jotka olisivat muutoin kajahdelleet meluavana lauluna.
"Ja sentähden", kertoi puhuja, käyttäen hyväkseen koskemattomuuttansa, "tekisi mieleni tietää, mitä lajia miestä tämä mestari Heriot on. Hän on toimittanut teidän ylhäisyydellenne aimo määrän kultaa, mikäli kuulen, ja jos on, niin pidän varmana, että hänellä maailman tavoin on oma tarkoituksensa sillä. Jos nyt teidän ylhäisyydellänne olisi omat kelpo tiluksensa huostassaan, niin epäilemättä tämä henkilö useimpien muiden ammattiveljiensä kanssa kultasepiksi ne itseänsä sanovat, minä koronkiskureiksi olisi hyvillään saadessaan vaihtaa tuon määrän afrikalaista hiekkaa, mitä minä sanon kullaksi, monen monituisia kauneita laajan Skotlannin maan auranaloja vastaan."
"Mutta tiedäthän, että minulla ei ole mitään maata", sanoi nuori loordi, "ainakaan sellaista, johon voisi vaikuttaa mikään näinä päivinä pakolliseksi näkemäni lainaus luullakseni ei sinun olisi tarvinnut muistuttaa minua siitä".
"Totta, mylord, varsin totta; ja niinkuin teidän ylhäisyytenne sanoi, selkeätä on tuo vaivaisimmallekin ajulle, sen enemmittä tarpeettomitta selityksittä. No siis, mylord, jollei mestari George Heriotilla ole mitään sen enempää mainittavaa anteliaisuutensa vaikuttimeksi, kokonaan toista kuin maaomaisuutenne omistukseen kuuluvaa ja kun hänellä olisi kovin vähän voitettavaa teidän ruumiinne anastuksesta, niin miksei hän tavoittelisikin sieluanne?"
"Sieluaniko, tolvana!" sanoi nuori loordi; "mitä hyötyä olisi hänellä minun sielustani?"
"Mistä minä tiedän?" haastoi Moniplies; "ne kiljuvat ympärinsä etsimässä, kenenkä saisivat niellä epäilemättä ne pitävät niin haineesti havittelemastansa ruuasta ja sanovat, mylord", lisäsi Moniplies vetäytyen vielä lähemmäksi herransa viereen, "sanovat mestari Heriotin jo pitävän talossaan yhtä henkiolentoa".
"Mitä kummaa puhutkaan?" äännähti Nigel. "Lyön pääsi puhki, senkin päihtynyt vintiö, jos vilpistelet minulle pitempään."
"Päihtynytkö?" vastasi hänen vakaa seuralaisensa; "ja siinäkö se juttu onkin? Ka, kuinkas minä saatoin muuta kuin juoda teidän ylhäisyytenne terveydeksi paljailla polvillani, kun Jenkin sen pelin alotti? Hirteen ne, jotka eivät olisi sitä tehneet. Minä olisin säilälläni silponut sen hävittömän lurjuksen pakarat, joka olisi siinä ruvennut arveloimaan, ja pannut olisin hänet sillä tavoin polvistumaan, että hänen olisi ollut työläs nousta taas seisaalleen. Mutta mitä siihen aaveeseen tulee", jatkoi hän huomatessaan herransa jäävän vastaamatta tähän urheaan purkaukseen, "niin onhan teidän ylhäisyytenne nähnyt hänet omin silmin".
"Mitään aavetta en nähnyt", epäsi Glenvarloch, mutta hengittäen raskaasti kuin jotakin ihmeellistä paljastusta odottava. "Mitä tarkoitat aaveellasi?"
"Te näitte rukouksiin tulevan sen nuoren ladyn, joka ei hiiskunut sanaakaan kellekään, vaan ainoastaan niiaili ja nyökkäili talon vanhalle herralle ja emännälle. Tiedättekö, kuka hän on?"
"En tosiaankaan", vastasi Nigel. "Joku perheen sukulainen kaiketikin."
"Vielä mitä vielä mitä", selitti Moniplies pikaisesti. "Ei olisi hän veripisaran vertaa sukua heidän kanssaan, jos hänellä olisi rahtuakaan verta suonissaan. Minä kerron teille vain, mitä väittävät todeksi kaikki ihmiset, jotka asuvat Lombard-kadun tienoilla. Tuo lady taikka peljätys, tai miksi hyvänsä haluatte häntä sanoa, on ollut kuolleena aikapäiviä, vaikka hän kummittelee näkemiemme ihmisten luona juuri heidän hartaudenharjoituksissaan."