(Montague ja kreivinna Montague tulevat.)
MONTAGUECapulet konna! Mennä minun suo!
Ei askeltakaan vihamiehes luo!
(Prinssi tulee seurueineen.)
PRINSSIKapinoitsijat, te rauhan vihamiehet!
Aseenne veljesverin ryvettäjät!
Mut ettekö te kuule? Miehet, pedot,
Jotk' omain suonten purppuraiseen virtaan
Tuhoisen vimman liekit sammutatte!
Pois verisistä käsist' aseet nurjat,
Jos piinaa välttää tahdotte, ja kuulkaa
Vihaisen ruhtinaanne tuomio!
Sanasta joutavasta syntyneenä
Jo kolmasti on kolme kansais-sotaa
Sun tähtes, Capulet ja Montague,
Pois karkoittanut rauhan kaduiltamme.
Ja vanhain täytyi porvareimme heittää
Pois arvopuku, käsin vanhoin käydä
Keihääseen vanhaan, rauhan ruostuttamaan,
Vihaanne ruostunutta häätääkseen.
Jos katurauhan vielä rikotte,
Niin rauhansakon henkenne saa maksaa.
Täll' erää poistukaa te kaikki muut;
Te, Capulet, te käykää kanssani;
Ja Montague, te iltapuolla tulkaa
Keräjäpaikkahamme, vanhaan linnaan
Täst' asiasta lisää kuulemaan.
Pois kaikki, sanon, kuolon uhalla!
(Prinssi seurueineen, Capulet, kreivinna Capulet,
Tybalt, porvarit ja palvelijat menevät.)
Ken herätti tuon vanhan riidan taas?
Benvolio, alustako olit läsnä?
Kun lähestyin, niin kiivaass' ottelussa
Näin vihollisenne ja teidän miehet.
Heit' aioin miekall' erottaa, mut silloin
Tuo hurja Tybalt tuli, miekka maalla,
Sähisten riidanhimosta, ja sillä
Pääns' ympäri hän huitoi, piesten tuulta,
Jok' ilkkui vain ja viuhui vammatonna.
Kun vuoroin siinä iskimme ja löimme,
Tul' avuks yhä lisää kummallenkin,
Siks kunnes prinssi kaikki erotti.
Oi, Romeoni! Missä lie hän nyt?
Hyv', ettei taisteluun hän yhtynyt.
Jo aikaa ennen, kuin tuo pyhä päivyt
Tähysti idän kulta-ikkunoista.
Levoton mieli maille minut vei;
Ja silloin sykomori-lehdossa,
Jok' antaa tuonne länteen kaupungista,
Näin poikanne jo kulkevan niin varhain.
Hänt' astuin kohti; vaan hän minut huomas,
Ja piiloon hiipi metsän tiheikköön.
Tunteitaan omistani arvaten,
Jotk' etsi paikkaa, miss' ei ihmist' ollut,
Kosk' itse olin itselleni liikaa,
Ma noudin mieltäni, soin saman hälle,
Näin ehdoin karttain ehdoin karttavaa.
Jo monin aamuin hänen siellä nähtiin
Lisäävän kyynelillään kastett' aamun
Ja paisuttavan pilvet huokauksillaan.
Mut heti kun kaikk'-eläyttävä päivä:
Tuoll' idän äärill' alkaa koittaren
Vuoteelta utu-uutimia nostaa,
Valosta kotiin hiipii synkkä poika,
Sulkeutuu yksin huoneesensa, salpaa
Armaalta päivänvalolt' ikkunansa,
Näin luoden itsellensä tekoyön.
Kamala mielen-synkkyys hälle koittaa,
Jos syyt' ei sen voi hyvät neuvot voittaa.
Syyn siihen tiedättekö, setä hyvä.
En tiedä, enkä häneltä saa tietää.
Kovalle oletteko hänet pannut?
Sekä itse että ystäväini kautta;
Vaan hän, tuo halujensa uskottu,
On itselleen kuin vilpitön, en tiedä
Mutt' ainakin niin salainen, niin vaiti,
Niin suoruutta ja julkisuutta vailla,
Kuin kateen madon syömä kukka-umppu,
Ennenkuin kauniin teräns' auki luo se
Ja sulons' auringolle pyhittää,
Jos tietäis vain, mik' alku on tuon vaivan,
Kyll' avun hankkisimme mielist' aivan.
(Romeo tulee etäällä.)
BENVOLIOHän tuossa tulee; minut jättäkää;
Ma kyllä koitan häntä ripittää.
Oi, jospa tunnustuksen vakavan
Häneltä saisit! Armas, tulehan!
(Montague ja kreivinna Montague menevät.)
BENVOLIOHuomenta, serkku!
Päivä niinkö nuori?
Vast' yhdeksän.
Oi, pitkäks käypi huoli!
Täält' isäkö niin joutuin läksi?
Niin.
Mi huoli päiväs pitentää?
Sen puute,
Jonk' omistaminen ne lyhentäisi.
Sa rakastat?
Ma puutun
Rakkautta?
Sen suosiota, jota rakastan.
Voi, että rakkaus, näöltään niin hellä,
Noin tyly on ja julma käsitellä!
Voi, että rakkaus, side silmillänsä,
Tien näkemättään löytää määränänsä!
Miss' atrioimme? Voi! Mi riita täällä?
Tok' älä kerro, kaikki olen kuullut.
Suur' viha on, mut rakkaus suurempi:
Vihaava rakkaus! Rakastava viha!
Sa kaikkisuus, mi tyhjäst' olet luotu!
Keveys raskas! Vakaa hullutus!
Kuvaton kaaos muodoist' ihanista!
Sa siipi lyijyinen, sa savu kirkas.
Sa tuli jäinen, terveys sa sairas!
Sa valvas uni, vastakohtas ihan!
Näin rakastan ja rakkauttain vihaan.
Et naura sa?!
En, pikemmin ma itken.
Mit', armas sielu?
Armaan sielus tuskaa.
Niin, syytä siitä lemmen puuskaa.
Sydäntäin omat lemmen tuskat kaivaa;
Niit' enennät sä, jos sen kuorman vaivaa
Omillas lisäät. Ystävyytes tuo
Liikoihin tuskiin liikaa taakkaa luo.
Savua lemp' on, usmaa huokausten;
Kun kirkastuu se, tulta silmä säihkyy,
Kun hämmentyy se, kyynelvirta läikkyy.
Mit' on se muuten? Hulluus älyinen,
Vihava sappi, mehu metinen.
Hyvästi, serkku!
Seis! Ma seuraan sua;
Jos näin sa minut heität, loukkaat mua.
Voi! Itseni ma hukkasin; ei oo
Hän täällä, muualla on Romeo.
Ken lemmittys on, sano vakavasti.
Pitäiskö voihkaten mun kertoa se?
Kuin? Voihkatenko? Ei, vaan vakavasti.
Ahdista testamentti sairahalta;
Se kiusatulle tuntuu kiusaavalta!
Siis, serkku, vakavasti: naista lemmin.
Lik' osasin, kun lempiväks sun luulin.
Mik' oiva kyttä! Kultan' onkin kaunis.
Kultaiseen pilkkaan nopeammin sattuu.
Sivuitse ammuit! Nuol' ei Cupidon
Käy häneen, mieli Dianan häll' on.
Siveyden vahvass' asussa ei häntä
Satuta lapsen nuoli heikonläntä.
Pois lemmenpyyteen rynnäköt hän työntää
Ja riettaan silmän hyökkäykset, ja helmaans'
Ei vaihda kultaan, joka huiskaan hurmaa.
Oi, sulost' on hän rikas; köyhä vaan,
Kun aarteensa vie kanssaan kuolemaan.
Siis vannoi kieltäyvänsa naimisista?
Niin, ja se saituus suurt' on tuhlaamista.
Näet, kauneus, jäätyin hänen jäänsä alle.
Ei kauneuttaan suo jälkimaailmalle.
On liian viisas, liian kaunis vain,
Autuuden ansaitakseen tuskillain.
Pois lemmen vannoi hän, ja vala tää
Kun kaikui, kuollutt' elän elämää.
Mua kuule: unhota hänt' ajatella.
Sano, kuinka ajattelun unohtaisin.
Vapaus silmillesi suo: ne toisiin
Luo kaunokaisiin.
Ah, se keino hänen,
Tuon valion, vain lisäis viehätystä.
Nuo onnen naamarit, jotk' ihatarten
Saa otsaa suudella, ne mustuudellaan
Tuo mieleen peittämänsä ihanuuden.
Soaistu mies ei unhottaa voi näön
Kallista, hukattua lahjaa. Näytä
Minulle nainen ihanimman kaunis,
Sen kauneus on vaan näyte, joka näyttää
Ken tuota ihanint' on ihanampi.
Hyvästi! Unhotust' et neuvo mulle.
Sen teen, tai kuolen velkapäänä sulle.
(Menevät)