Katso tuota! puheli Lenjka hiljaa ja yksitoikkoisesti puistellen tomua sormistansa. Niinkuin nyt esimerkiksi tämä savikokkare hyppysissä kun hieraisi sitä, niin tomu vaan pöllähti niin hieno tomu, että tuskin silmällä erottaa
Niin mitä sitten? kysäisi Arhippa, saaden uuden yskänpuuskan, joka taas kiersi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän katseli pojan kuivakiiltoisia silmiä ja laihoja, kulmikkaita kasvoja. Mitäs sinä sillä meinaat? lisäsi hän, yskittyänsä loppuun.
Sitä vaan, sanoi Lenjka, päätään heilauttaen. Sitä minä meinaan, että tuommoinen se justiin on!.. Hän viittasi virtaan päin. Ja mitä kaikkea siihen on rakennettukaan!.. On sitä jo yhdessäkin kaupungissa käyty sinun kanssasi! On niinkin! Ja sitä ihmisten paljoutta!
Kesken jäi ajatus Lenjka pojalta. Hän vaikeni jälleen ja alkoi katsoa ympärilleen.
Vaari oli ääneti hänkin hetken aikaa. Sitten hän siirtyi aivan lähelle poikaa ja haasteli lempeästi:
Voi sua, kilttiä poikaa! Kohdalleen sinä sanoit: tomua on kaikki tyyni, kaupungit ja ihmiset, sinä ja minä, pelkkää tomua vain. Voi sua Lenjka poika, voi!.. Annas, että olisit oppinut lukemaan!.. Mikä olisi tullutkaan sinusta! Niinhän sinä olet nytkin kuin mikä aikamies ja haasteletkin niin ymmärtäväisesti Peippostani pientä, tuiretuistani!.. Mitenkähän sinun vaan käynee?
Vaari painoi pojan pään syliinsä ja suuteli sitä.
Maltahan nyt! huudahti poika, irroittaen pellavaisen tukkansa vaarin koukeroisista, vapisevista sormista ja hieman vilkastuen. Mitenkä sinä sanoitkaan: tomua kaupungit ja kaikki, niinkö?
Niinhän sen kerran sääsi Herra Jumala, poikaseni. Kaikki on maasta, mutta maa ei ole muuta kuin tomua. Ja kaikki kuolee, mitä siinä on. Ni-in! Ja siksi pitää ihmisen tehdä työtä ja olla nöyrä. Pian tässä minustakin aika jättää Niin heilahti äijä omaan itseensä ja lisäsi: minnehän sinä sitten joudutkaan ilman minua?
Lenjka oli kuullut tuon kysymyksen jo useampia kertoja, ja kovin oli jo poika kyllästynyt tuohon alituiseen puhelemiseen kuolemasta. Siksipä hän kääntyi ääneti syrjään, nykäisi maasta heinänkorren, pisti sen suuhunsa ja alkoi verkalleen pureksia sitä.
Mutta vaarille tämä oli arka kohta.
Miks'etkäs sinä mitään puhu? Mitenkä sinun vainenkaan käy, kun minä olen poissa? kysäisi hän hiljaa, kumartuen pojan puoleen ja yskien jälleen.
Johan siitä on ollut puhetta vastasi Lenjka hajamielisesti ja nyrpeästi, viiramalta vilaisten vaariinsa.
Senkin tähden olivat nuo keskustelut pojasta vastenmielisiä, että ne useimmiten päättyivät kinastukseen. Vaarin oli tapana puhua hyvin lavealti lähenevästä kuolemastaan. Ensi alussa oli Lenjka kuunnellut häntä tarkasti, kammolla ajatellen pulmallista tilaansa vast'edes, oli itkenytkin, mutta sitten oli tullut reaktsioni: hän ei enää kuunnellut vaarin puheita, vaan vaipui omiin ajatuksiinsa. Vaari, tuon huomattuansa, tavallisesti suuttui ja alkoi puhua, kuinka muka Lenjka on typerä poika, joka ei rakasta vaariansa eikä käsitä, mitä kaikkia tämä puuhillansa tarkoittaa. Ja vihdoin hän jo rupesi moittimaan Lenjkaa siitä, että tämä muka toivoo vaan vaarin kuolevan niin pian kuin mahdollista.
On muka ollut puhetta!.. haasteli taas vaari. Tyhmä olet vielä, poika riepu; et ymmärrä omaa elämääsi. Kuinkas vanha sinä olet? Yhdennellätoista vasta. Ja heikko sinä olet ja hieveröinen; eihän sinusta työntekijäksi. Minne sinä menet? Hyvät ihmiset auttavat, niinkö luulet? Jos sinulla olisi rahoja, niin nuo hyvät ihmiset auttaisivat sinua menettämään ne, se on vissi se. Mutta kerjuulla käynti ei ole hauskaa minunkaan, vanhan äijän: kumarra jokaista ja pyydä jokaiselta. Yksi haukkuu, toinen lyökin kolauttaa ja ajaa pois Luuletko sinä, että mierolaista kukaan ihmisenä pitää? Ei yhden yksikään! Kymmenen ajast'aikaa olen minä jo kerjäläisenä kierrellyt, kyllä minä sen asian tiedän. Leipäpalasen he näet tuhannen ruplan hintaiseksi arvaavat. Ja kun sen kerjäläiselle antaa, niin jo hänelle heti taivaan portit aukenikin. Sitä varten ne enimmäkseen antavat, jotta omatunto olisi rauhassa; sitä varten vaan, eikä säälistä suinkaan. Ottaa ja viskaa sulle palasen, sittenpähän itsekin ilkeää syödä. Kylläinen ihminen on peto. Ei hän konsanaan nälkäistä sääli, sillä hän ei tunne häntä. Vihollisia ne ovat keskenään, kylläinen ihminen ja nälkäinen; iät kaiket he pysyvät toistensa silmätikkuna. Siitäpä syystä he eivät koskaan osaa toisiansa sääliä eikä ymmärtää Rapaa on kylläiselle kerjäläinen.
Vaari joutui haltijoihinsa suuttumuksesta ja mielipahasta. Hänen huulensa vavahtelivat, vanhat, himmeät silmät ne vilhuivat punastuneissa kehyksissään, ja kasvojen pergamentilla uurtuivat rypyt entistä tiheämmiksi ja räikeämmiksi.
Silloin hän oli Lenjkalle niin vastenmielinen. Jopa pelkäilikin poika jotain.
Niin, mitenkä sinä aiot maailmassa menetellä? Sanopas se! Sinä olet hieveröinen lapsi, mutta maailma on peto. Kitaansa se nielaisee sinut kerrassaan. Mutta sitä minä en salli Minä rakastan sinua, näetkös, lapsi parka! Eikä minulla maailmassa muita olekaan kuin sinä, eikä sinullakaan muita ole kuin minä Mitenkäs minä sitten kuolisin kupsahtaisin? Mahdotonta on minun kuolla ja sinun jäädä yksiksesi Kukas sinusta murheen pitää?.. Hyvä Isä! Miksi onkaan piikasi poika Sinulta niin hyljätyksi tullut?.. En minä jaksa elää, enkä minä kuollakaan saata, sillä lapsi on tuossa minun on velvollisuus pitää huolta hänestä. Seitsemän vuotta olen häntä vaalinut käsivarsillani kantanut tutisevilla Auta, laupias Jumala!