Hiljaa ja rauhallisesti hän nukkui 31 päivänä elokuuta 1688.
Hän oli kuollessansa kuusikymmentä vuotta vanha. Kansan syvä suru ja katkera kaipaus saattoivat hänet hänen viimeiseen lepokammioonsa Lontoossa Bunhill'in hautausmaalla, jossa vaeltaja vieläkin kunnioituksella paljastaa päänsä hänen kauniin hautapatsaansa juurella. Lieneekö toista niin kaunopuheliasta hautakirjoitusta kuin hänen? Siinä lukee vain nämä sanat: "TÄSSÄ LEPÄÄ JOHN BUNYAN".
* * * * *
Ensimäinen Kristityn Vaelluksen suomennos oli:
Yhden Kristityn vaellus autuahan ijankaikkisuuteen, joka moninaisilla kauneilla kuvauxilla eteenasettaa katuvaisen ja Jumalata etzivän sielun tilan. Engelskan kielellä kokoonpandu Johan Bunianilda, saarnamies Betfordisa. Ja nyt Saxasta Suomexi käätty Jacob Johan Malmbergilda. Turusa 1809.
Tätä suomennosta ilmestyi sitten kokonaista 9 painosta, viimeinen
(Kristityn vaellus autuaasen ijankaikkisuuteen) Helsingissä 1879.
Sama suomentaja julkaisi myöskin Kristityn lesken vaelluksen, niinikään saksasta suomennettuna:
Christityn lesken ja lasten vaellus ijankaikkisuuteen, jonka Johan Bunian on Engelskaksi kirjottanut ja Jakob Johan Malmberg, Kuopiosa, Saksasta Suomeksi kääntänyt. Oulusa 1834.
(Uusia painoksia 1861 ja 1877).
Molemmat teokset ilmestyivät vielä ruotsista suomennettuina:
Kristityn ja Kristityn lasken vaellus, kirjoittanut Johan Bunyan. Helppohintainen painos sunnuntaikouluja ja kotia varten.
Kaunistettu 95:llä kuvalla. Uusi suomennos ruotsin kielestä.
Suomentanut B. Lagus. Helsingissä 1880. (Toinen painos 1899).
Alkukielestä suomennettuna Kristityn vaellus esiintyi ensi kerran v. 1887:
Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan; kirjoitti John Bunyan; sekä John Bunyanin muotokuva ja lyhyt elämäkerta.
Englannin kielestä suomentanut A. Mäkinen. Tampereella 1887.
Alkukielestä suomennettu on myös Lähetysseuran v. 1902 toimittama painos molempia teoksia:
Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan, kirjoitti John Bunyan, sekä John Bunyanin lyhyt elämäkerta. Uusi suomennos englannin kielestä. Kaunistettu 9:llä kuvalla. Helsingissä 1902.
Kristityn vaellus tästä maailmasta tulevaan. Toinen osa, esitetty unennäön muodossa. Osottava Kristityn lesken ja lasten lähtemisen matkalle, heidän vaarallisen matkansa ja onnellisen saapumisensa toivottuun maahan. Kirjoitti: John Bunyan. Uusi suom. englannin kielestä. Kaunistettu 9 kuvalla. Helsingissä 1902.
Lyhyen mukaelman suomennoksia ovat:
Pyhiin matkustaja eli Kristityn vaellus ijankaikkisuuteen. Johan Bunianin alkuteoksen mukaan uudestaan pantu kokoon. Suomentanut R. Mellin. Oulussa 1862.
Matkamies. Mukaelma John Bunyanin kirjoittamasta englanninkielisestä alkuteoksesta Kristityn vaellus ijankaikkisuuteen. Suomennos. Porissa 1898.
Bunyanin muita teoksia on suomeksi ilmestynyt:
Se paras sanoma sille pahimmalle ihmiselle, elikkä evangeliumin armo tarjottu erinomattain Jerusalemisille eli suurimmille syntisille. Ruotsista käätty, (1 painos Stockholmisa 1781; 4 painos Turussa 1854).
Taivaasen juoksia, eli selitys ihmisen taivaasen pyrkimisestä ja pääsemisestä. Engelskan kielellä ennen muinen kirjoittanut Johan Buniani. Siitä sitten suruttomain synnin unesta herättämiseksi Ruotsin kieleksi käännetty ja nyt viimen Suomeksi kääntänyt J. H: Oikonut ja präntiin kustantanut H. R[enqvist]. Kuopiossa 1846. (Toinen painos Sortavalassa 1848, sittemmin vielä 2 painosta, viimeinen Turussa 1877).
Taivaasen juoksia. Johan Bunianilta. Suomennos. Helsingissä 1851. (Tähän suomennokseen perustuvat ne painokset, jotka ilmestyivät Oulussa 1897 ja 1900).
Jumalan armo ulottuva suurimmille syntisille elikkä Johannes Bunianin kääntymys, kutsumus saarnavirkaan ja vankeus, kirjoitettu häneltä itseltä. Suomenti Jaakko Aulin. Vaasassa 1852.
"Yhden Kristityn vaelluksen" kirjoittajan Johan Bunianin kertomus hengellisestä koettelemuksestansa. Lyhykäisesti kerrottu. Suomentaja A. J. Weänänen. Helsingissä 1856 (mukaelma).
Johan Bunianin kertomus hengellisistä kokemuksistaan. Lyhennetty suomennos. [Suom. K. J. Gummerus]. Helsingissä 1863.
Sen ijankaikkisen ja kaikkivaltiaan kuninkaan Jesuksen Kristuksen pyhä sota pimeyden ruhtinata vastaan ihmisen sielusta, jonka ensin Johannes Bunian, saarnamies Betfortisa, Engelskan kielellä kirjoitti, ja sitte on Saksan ja Ruotsin kielihin käännetty. G. M[onell'i]n suomentama Ruotsin kielestä. Helsingissä 1856. (Uusi kielen puolesta korjattu painos Kuopiossa 1891).
Johan Bunyanin Ilmestykset. Kuvaus tulevaisesta elämästä, taivaan autuudesta ja helvetin kauhistuksista. Suomensi E. T[örmälä], Tampereella 1889.
TEKIJÄLTÄ KIRJANSA PUOLUSTUKSEKSI
Kun kynän ensin otin kätehen'
Ja työhön ryhdyin, enpä luullut, en,
Ett' tulis siitä kirja tämänlainen:
Sen toisin olin suunnitellut vainen.
Mut tuskin aavistustakaan ol' mulla,
Niin tällainen vain alkoi siitä tulla.
Se kävi näin: Kun kerran evankelin
Mä pyhäin miesten teistä kirjoittelin,
Niin äkkiä heidän työnsä, toimens' siin'
Jo alkoi verhoutua vertauksiin.
Kakskymmentä sai niitä kirjaan heti,
Kakskymmentä taas taas mukanaan ne veti,
Ja nytkös tuli tuiki taajaan noita,
Kuin ahjon sydet syytää kipunoita.
Ei, aattelin, jos näin te taajenette,
Niin kiinni teidät kytken, muutoin ette
Te malta määrääkään, ja kirja, jolla
Hyv' alku on, ois pian turmiolla.
Niin tein, mut tarkoitus ei ollut mulla
Tän kynänkynnön kaikkein käsiin tulla
Semmoisenaan. En selvill' ollut, miksi
Ma laittelinkaan kirjaa valmihiksi:
En naapurien huvitukseks', en,
Kenties vain omaks' tyydytykseksen'.
Ei muuta mulla mieless' ollutkaan.
Ma kirjoittelin ajankuluks' vaan.
Näin mieli pahemmiss' ei askaroinut,
Mi töihin kehnoihin ois viedä voinut.
Ilomielin kynä paperille siirtyi,
Ja aattehet ne siihen pian piirtyi.
Kun metodi oi' selvä sekä kuosi,
Niin puistellen ne paperille vuosi
Mun kynästäin. Ja niinpä nyt
On kirja tähän kokoon syntynyt.
Sai yhteen langan päät. Nyt kirjan' kannoin
Ma muitten nähdä. Heidän päättää annoin,
Se kelpaako, vai onko tuomittapa.
Yks' sanoi: "anna elää", toinen: "tapa";
Tää: "pane pränttiin, John", tuo: "älä väinkään".
"Hyv' on", yks' sanoi, toinen: "eipä lainkaan".
Ma olin ymmällä, mut mietin sitten:
Kun noin te eri tavoin harkitsitten,
Niin pränttiin vainenkin se saakohon;
Saa nähdä sitten, kuka oikeess' on.
Yks', huomaan ma, sois sen niin kyllä käyvän,
Vaikk' ei näy toinen siihen yhdistäyvän.
Mut ken heist' oikein neuvoi, kuka väärään,
Sen itse kirja ratkaiskoon; niin määrään.
Ja mietin taas: jos tekisi nyt toisin
Kuin neuvoi ne, jotk' oitis pränttiin soisi,
Niin turhaan heidän kanssansa vaan kiistäis
Ja mielihyvän suuren heiltä riistäis.
Mut niille, jotka tahtoi kieltää sen,
Mä sanon: enhän moiti teitä, en.
Nuo muut ne tahtoi; siispä säästäkäätte
Te tuomionne, kunnes itse näätte.
Sit' elles lue, jätä ilman muuta;
Yks' lihaa söis, ja toinen kaluais luuta.
Mut paremmin heit' tyynnyttääksen' nyt,
Ma öisin heiltä hiukan kysellyt.
Miks'en sais käyttää muotoja mä näitä?
Miks'en jo yhteen liittäis langan päitä?
Jos valkea pilvi veden kieltää milloin,
Niin vettä tuopi musta pilvi silloin.
Mut toipa se tai tämä; kun käy vaan
Hopeiset helmet maata kastamaan,
Niin kuminallenkin kiitoksen maa kantaa:
Yhdessähän ne heelmä-aarteet antaa;
Et toisesta siin' erota sä toista.
Maa janoissansa veden ottaa noista,
Mut tarpeensa kun sai, pois liiat luopi,
Ja sade siunaustaan turhaan tuopi.
Te tiedätte, mitenkä kalamies,
Kun kalaan läksi, kaikki keinot ties.
Liikkeellä siinä kalut kaikki: kela
Ja uistin, rysä, onki, verkko, vela.
Mut väliin kala onkeen ota ei,
Mies turhaan verkotkin ja velat vei.
Hän kätens' silloin kiven alle töytää,
Ja koura kalan niskaan kenties löytää.
Kun lintuun lähtee metsämies, ei kukaan
Vois laskea, mit' ottaakaan hän mukaan:
Tuliluikun, verkon, tangon, soihdun, kellon.
[Porokellolla makuusijoiltaan säikytetyt
linnut lensivät typertyneinä soihdun valoa kohti.
Samoin meilläkin takavuosina oltiin
"keppitetrissä". Suomentajan muist.]
Hän astuu, ryömii, kiertää niemen, pellon;
Ei sittenkään vaan mieheen suostu metsä,
Ja turhaan saalistaan nyt silmäilet sä.
Hän viheltää, puhaltaa pilliin hiessään,
Mut turhaan, saalis yhä vaan on tiessään.
Jos helmi piilee päässä sammakon,
[Ennen vanhaan luultiin, että
sammakon päässä on kivi, peräti
tenhoisa parannus- ja taikakeino.
Suomentajan muist.]
Jos kuoressa se osterinkin on,
Jos sellaist' olennoll' on epatolla,
Mi kultaa kalliimp' on, ken malttais olla
(Kun vihinkään saa) katsomatta: nääkin
Sen sisältäiskö? Kirjanen niin tääkin,
Vaikk' kuvia se oiskin vailla niitä,
Joit' yks ja toinen tahtois saada siitä,
Sisältää jotain sellaistakin, mistä
Voi hyvää saada, saada miettimistä.
"Mut kirjanne tää tokko kestää voisi,
Jos kovan tutkimuksen tuless' oisi?"
Mitenkä? Onko hämärää se, vai?
"Siin' asiat verhon alla ilmoittai",
Mon' yhtä häämeet sanat verhoon sulki,
Mut totuus kirkkain sätein paistoi julki.
"Mut niiltä pohjaa puuttuu.
Myönnä siekin: Metaforat
[Kuvakielin lausutut sanat.
Suomentajan muist.]
ne heikon harhaan viekin."
Kynänkyntö kyllä pohjan siltä saapi,
Ken jumalallisista kirjoittaapi.
Metaforani muka pohjaa vailla?
Mut ennen muinoinhan samalla lailla
Näin teki itse Herran evankeli:
Kuvin ja merkein sekin saarnaeli.
Ei järkimies sitä hyljää niitten tähden,
Elleihän korkein viisaus hänen nähden
Ole hyljättävä. Ei. Hän tutkii saarnat:
Mitä tietää niissä silmukset ja vaarnat
Ja kauriit, vuohet, hiehot, oinaha
Ja linnut, leivät, uhrikaritsat;
Mitä Herra niissä haastaa. Autasta,
Ken valon niistä saa, o armon lasta!
[Tässä ja seuraavissa säkeissä viittauksia Vanhan testamentin uhreihin silmukset ja vaarnat: 2 Mos. 26: 5; 27: 19; kauriit: 3 Mos. 16: 3, 14, 15; Hebr. 9: 12, 19; vuohet: 3 Mos. 1: 10; 22: 19; hiehot: 3 Mos. 19: 2-9; Hebr. 9: 13; oinaat: 2 Mos. 29: 15-32; 3 Mos. 5: 15, 16; linnut: 3 Mos. 14: 4-39; leivät, uhrikaritsat: 2 Mos. 12: 7, 8.]