Samana iltana kun brysselimatto naulittiin vierashuoneen laattialle. näin profeetallisen unen. Taideaarteittemme joukossa löytyi pieni vaskipiirros, erään englantilaisen taiteilijaystäväni tekemä, joka esitti kotihaltijain temmellystä kirjastohuoneessa, talon asujanten vaivuttua uneen. Pikku väki on jos jommoisissakin hauskoissa asennoissa. Muutamat ovat kiivenneet suuren nojatuolin selkänojalle ja katselevat sieltä alas kuin vuoren huipulta, toiset valtaavat hiilihangon, toiset taas käyvät noitapiiriin ja tanssivat riemuiten vielä kiiluvalla liedellä. Käyskentelivätpä jotkut kirjoituspöydälläkin. Yksi oli istuutunut mustepullolle puhellen jalat ristissä kynänpyyhkimellä istuvan toverinsa kanssa, kolmannen velikullan heihin katsellessa hiekkakupista. Se oli hauska pikku kuva, ja herätti minussa ajatuksen, jonka usein kerroin vaimolleni. Rupesin nimittäin kuvailemaan että se erityinen turvallisuuden, rauhan ja viihtymisen tunne, joka vallitsee monessa huoneessa ja kodissa, syntyy tämän haltijaväen aavistamattomasta läsnäolosta, tämä ajatus oli niin juurtunut minuun, että se melkein tuli minulle uskonkappaleeksi,
Mutta nyt kerron uneni. Sinä iltana jolloin matto oli tullut kotiimme, torkahdin vaimoni ja tyttäreni levolle käytyä, sammuneen hiiloksen eteen nojatuolissani, ja katso! Omassa vierashuoneessani oli kovaa liikettä ja hommaa. Pieniä harmaita olentoja liikkui siellä edestakaisin, mutta peräti hämillään. Heille oli jotain pahaa tapahtunut, sillä he touhusivat ja kuiskuttelivat keskenään, kuin puuhaisivat jotain erinomaista. Kaari-ikkunalla oli niitä koko joukkonen, käsissään reppuja ja pusseja kuin matkalle lähtiessä. Kirjoituspöydälläni oli myöskin kokous mustepullon ympärillä, jossa kiihkeästi keskusteltiin, toisten kootessa ja sullotessa pikku säkkeihin kaikenmoista noitatavaraa. Kaikkialla huoneessa oli sama sekamelska, vaimoni sohvalla ja työkorissa, kaikkialla suuri tyytymättömyys ja hämminki. Se oli selvää, kotihaltijat puuhasivat suurta, yhteistä muuttoa, he aikoivat jättää majamme. Minä huokailin, ja ojentaen käteni rupesin juuri hieromaan sovintoa, kun koko näky hävisi ja heräsin siihen, että vaimoni seisoi vieressäni, kysyen olenko sairas, vai ahdistiko minua painajainen kun niin huokailin. Kerroin hänelle uneni ja nauroimme sille yhdessä.
"Täytyyhän meidän vähän taipua tyttöjen mielen mukaan", sanoi hän. "Onhan luonnollista, että he tahtovat vähän seurata uutta muotia. Ja onhan meidän vierashuoneemme hyvin rappiolla, ajatteleppas, kuinka kauan olemme täällä asuneet ilman minkäänlaista uudistusta."
"Vihaan uudistuksia", huomautin koko sieluni katkeruudella. "Vihaan kaikkea uutta".
Vaimoni vastasi maltillisesti ja valtioviisaasti, myöntäen olevani oikeassa. Hän kyllä oli samaa mieltä. Mutta eihän siltä tarvitse suvaita reikiä sohvan ja nojatuolien päällisissä; eihän siinä mitään pahaa, jos lähetämme ne verhoilijan luo päällystettäviksi, omasta puolestaan hän mielellään antoi muuttaa kukkasensa pieneen etelänpuolella olevaan suojaan, ja kanaarilinnulla oli aivan tarpeeksi hyvä kyökissä, olinhan usein itse valittanut sen elämöimistä lukiessani ääneen.
Siis sohvamme vietiin verhoilijalle, mutta verhoilija oli kauhuissaan, nähdessään kömpelön ja vanhanaikaisen huonekalun ja neuvoi vaimoani ennen ostamaan uuden, kuin parantelemaan tätä vanhaa, ja näytti toisen, uutta kuosia, joka olisi meille soveltunut. Voisihan sitä vähän korjaamalla vielä käyttää ruokasalissa – mutta vierashuoneessa, – hän lausuu vain puoluettoman mielipiteensä – hän ainakaan j.n.e. j.n.e.
Sanalla sanoen ostimme uuden sohvan; tuolit, kukkaset ja lintuset karkoitettiin ja viheriäiset rullakartiinit hankittiin sulkemaan aurinkoa vierashuoneesta, siunatut auringonsäteet pääsivät sinne vain silloin kun perheeni poissaollessa voin kiertää rullakartiinit ylös ja antaa päivän lämmittää ja valaista kotiani kuten entisinä aikoina.
Mutta pahin tuli viimeiseksi. Uudet huonekalut ja uusi matto vetivät liian paljon huomiota puoleensa. Olen täysin vakuutettu siitä, että jokaisen pienen kotihaltijan sijaan, joka poistui rakkaitten vanhojen tavaroittemme mukana, tuli joukkonen pieniä ilkeitä tonttuja. Nämä pienet olennot takertuivat aina vaimoni ja tyttöjeni vaatteisiin, työnsivät heitä kyynäspäihin, istuttivat heihin tyytymättömyyttä ja panivat heidät vertailemaan ostamiaan uusia, tyylikkäitä tavaroita entispäivien jäännösparkoihin. He hylkäsivät kirjoituspöytäni ja panivat sen nurkkaan häpeämään, he työnsivät syrjään vanhanaikaisen lepotuolin, joka vuosikausia oli ollut äidin valtaistuimena; karkoittivat työpöydän ja suuren parsimakorin, ja kaikki tapahtui siitä syystä, ettei uusi ja vanha sulannut toisiinsa.
"Meillä ei ole mitään vierashuonetta", sanoi Jenny kerran. "Meidän vierashuoneemme on aina ollut kaikkea sekaisin, työhuoneena, kirjastona, lastenkamarina ja kasvihuoneena aivan kuin mikäkin markkinapaikka. Ei missään muualla näe semmoista sekamelskaa kuin meillä."
"Niin, ja tämä avonainen takka on aina niin tomuinen, ja jokainen tomuhiude näkyy tällä matolla, sitä täytyy aina niin varoa."
"Miksihän ei isällä koskaan ole ollut omaa työhuonetta; ihan varmaan hän viihtyisi paremmin omassa huoneessa, kuin meidän kanssamme, Suuri huone ruokasalin vieressä olisi oivallinen, siellä saisi hän viskellä papereitaan mielin määrin ja lämmitellä takkansa edessä, jota hän niin rakastaa, ja viihtyisi mainiosti. Me taas puolestamme nostaisimme uunin pois, panisimme nojatuolit nurkkaan, ja äiti voisi viedä tavaransa lastenkamariin, ja niin meillä vihdoinkin olisi vierashuone, jota ei tarvitsisi hävetä."
Kuulin kyllä tämän keskustelun, vaikka pienet villikissat luulivat minun aivan vaipuneen saksalaiseen kirjaani, jota selailin.
Välistä tuntuu miehestä kuin naiselementti hänen talossaan olisi niin vahva, että se uhkaa häntä sortaa. Nämä viehättävät olennot, jotka niin monessa suhteessa luottavat sinuun, näkevät sinussa äkkiä avuttoman, yksinkertaisen miehen, jota pitää hyväillen ja mairitellen johdattaa luontaisesta sokeudesta heidän toiveittensa luvattuun maahan.
"Eiväthän miehet, äiti hyvä, ymmärrä tällaisia asioita", sanoivat puuhaavat tyttäreni. "Mitä he tietävät talousasioista ja huoneiden sisustuksesta? Eihän isä käy missään, hän ei tiedä eikä välitä muusta maailmasta, eikä huomaa kuinka toisella tavalla me elämme, kuin kaikki muut ihmiset."
"Ahaa, pikku naikkoseni, niin pitkälläkö sitä ollaan?" ajattelin; ja sisässäni päätin voimaini takaa hajoittaa tämän salaliiton.
"Jos aijotte muuttaa kirjoituspöytäni tästä nurkasta, olkaa hyvät ja ilmoittakaa minulle ensiksi."
Niin puhuin sokeudessani ja hulluudessani. Yhtähyvin olisi Jupiter voinut pysyä valveilla Junon nukuttaessa häntä Venuksen vyöllä, kuin voisi joku meistä kömpelöistä miehistä selvitä naisviekkauden sokkeloisesta labyrintista.
No niin, ennen vuoden kuluttua oli kaikki käynyt heidän mielensä mukaisesti, ilman kinaa, hälyä tai kiivautta, tuskin tiedän milloin ja miten se kävi; he ottivat huomioon kaikki toiveeni, koettivat parhaansa mukaan asettaa niin, etten häiriytyisi, ja jos vain toisin tahtoisin, he kyllä muka alistuisivat.