Meillä on joulua aina suurena juhlana vietetty ja varsinkin lapset, niin kauvan kuin he pesässämme viihtyvät, ovat odottamalla joulua odottaneet ja kilvan koettaneet, kuka ensiksi saa hauskaa joulua toivottaa.
Koko suku, pojat ja tyttäret olivat perheineen ja pienokaisineen täksi jouluksi kokoutuneet komealle ja ihmeelliselle joulukuusellemme, jonka hommaamiseen ja koristamiseen oli vaimoltani, Jennyltä ja minulta mennyt viikkokauden päivät. Jos pikku ipanat kuvittelevat joulupuun yhdessä yössä itsestänsä kasvaneen, niin tietävät he siitä ihan yhtä paljon kuin useimmista muistakin siunauksista, joita heille pikku sirpeloille satamalla sataa. Onpa siinä puuhaa ja hyörinää, nousta ja laskeutua, kiivetä ja kurotella, sitoa ja purkaa, muuttaa ja vaihtaa lukemattomia kertoja kyntteliä ja kultapallosia ja kaikellaisia kiiltäviä koristuksia, kohotella ja taivutella kankeahkoja oksia ja saada kynttelit kestämään suorassa!
Ja kaikki kaikessa olin minä. En minä muistanut leiniäni enkä arvoani isäntänä, siellä vain hyppäsin, niin että kuu päälaellani paistoi milloin mistäkin kohti kuusen oksain lomitse sovitellessani harsopukuista nukkea joulupuun oksalle istumaan tai asetellessani pikku Tuomaan luistimia alimmille oksille, sitoessani namustöttösiä ja aina väliin taistellen itsepäisten vahakynttelien kanssa, jotka kallistelivat milloin oikealle, milloin vasemmalle, pyörähtivätpä toisinaan ylösalasinkin ja kääntelivät milloin millekkin mukalalle. Vaimoni ystävälliset huomautukset ja kehoitukset, etten uuten itseäni uuvuttaisi, menivät kuuroille korville. Valvoin hyvin myöhään ja keskellä yötäkin saatoin yhtäkkiä hypätä vuoteeltani muuttelemaan ja korjailemaan joulukuusta. Ja jo aamuhämärissä puuhasin kuusen ympärillä. Jos olisi ollut valloitettava linnoitus tai suunniteltava taistelu, niin enpä totta tosiaan olisi tarmokkammin toiminut kuin joulukuusta laittaessani. Jennynkään into ei minun rinnallani riittänyt ja siksipä hän kerran sivumennen arvelikin isänsä uudestaan lapseksi muuttuneen.
Mutta sittenpä se olikin komea, meidän joulupuumme! Nuorin pojanpoikani, pikku Tuomas, ja minä, päässä paperiset sotilashatut, puhaltaen tinatorviin ja rumpua lyöden astelimme juhlakulkueen etunenässä ja niin sitä marssittiin ympäri komean joulukuusemme. Punaiset ja siniset ja vihreät vahakynttelit häikäisevästi valostivat ja enkelin kultaiset siivet kuusen latvasta kauniisti välkähtelivät, mutta sepä se ei ollutkaan minulle yökausiin silmäntäyttä unta suonut. Ette voi kuvitellakkaan, miten paljo vaivaa minulla siitä enkelistä oli. Kovaksi onneksi ilmestyi sen vasempaan siipeen pikku halkeama. Sitäkös sieti huolellisesti hoitaa ja myötäänsä korjailla! Ja sittenkin elin lakkaamattomassa pelossa, että se vielä sieltä tärkeinnä hetkenä pudota hurahtaa. Ei toki; kohtalon tyttäret minua suosivat. Enkeli pysyi paikoillaan sievästi siivet levällään, kynttelit paloivat kirkkaasti ja lapset olivat ihan hurmauksissaan. Niin paljoa olin tuskin uskaltanut toivoakkaan. Me hypimme, juoksimme, leikimme ja melusimme niin kauvan kuin pienokaisten silmät auki kestivät ja kauvemminkin ja niin päättyi joulunviettomme.
Olinpa unohtaa kertomatta joulupäivällisistä ja kaikista sen herkuista. Vaimoni oli pannut liikkeelle kaiken emännyystaitonsa: kalkkuna- ja kananpoikapaistit, hyytelöt ja kastit, kakkuset ja vanukkaat voi, kaikki ne vieläkin niin elävästi muistan!
Juhlapäivät olivat mitä hupaisimmat. Uuden vuoden päivänä minä vanhan tavan mukaan menin tervehtimään naistuttujani, mutta vaimoni ja tyttäreni jäivät kotiin vastuuttamaan ja kestitsemään miestuttaviansa. Kaikki oli niin hauskaa ja iloista emmekä me mielestämme olleet milloinkaan niin hupaisia pyhiä viettäneet.
Mutta miten olikaan en minä seuraavalla viikolla ollut oikein roveissani. Minun olisi ollut valmistettava kirjoitus muutamaan aikakauskirjaan, mutta tunnuin niin tylsältä, etten kyennyt kirjoittamaan. Päivällinenkään ei maistunut niinkuin aina ennen ja alkoi tuntua ikäänkuin kaikki asiat eivät olisi ihan oikeallaan. Samaan aikaan sain halkolaskun ja mielestäni olimme alkaneet tuhlaamalla tuhlata kalliita pilkkeitä. Poikani pojat ja tyttäret olivat minusta meillä käydessään hirveän kovaäänisiä ja hyökkäsivät huoneeseen jalkojaan pyyhkimättä. Sirki selvää oli, että heitä oli huonosti kasvatettu ilmankos he olisivat niin epäsiistejä ja meluisia! Huomasin muutamain lasien ja lautasten laidasta halkeilleen ja harmittelin ihmeesti palvelijain huolimattomuutta siinä oli nyt sukainen astiasto miltei yhettömiin turmeltu. Kun kerran aukaisin kirjoituspöytäni laatikon, älysin, ettei Jennyn langoille enää yksi laatikko riittänytkään, vaan tarvitsi hän niitä nyt yksin lukien pari kolmekin. Jenny näkyi heittäytyvän huolimattomaksi. Mutta lanka on kallista ja tytöt tuntuvat voivan hävittää sievosen omaisuuden tekeleihinsä, joista ei kuitenkaan ole vähintäkään hyötyä. Entäs Marjetta sitten! Kolme kertaa on hän pannut tohvelini vaatekaappiin, vaikka minä tahdon ne pitää kirjoituspöytäni alla. Vaimoni täytyy ruveta paremmin pitämään palvelijoita silmällä. Ihmeellistä, ettei hän näe, vaikka koko talo on nurin närin.
Tulin päivä päivältä tyytymättömämmäksi, lausuin huomautukseni terävästi, jopa äreästikkin, aivan kuin en juuri äskettäin olisi kirjoittanut "pikku ketuista". Mutta viimein toki silmäni aukenivat ja huomasin, missä syy oli.
Oli ilta. Olin juuri kohentanut tulta uunissa, pannut tohvelit jalkaani ja istuuduin kärttyisenä aukomaan muutaman aikakauskirjan lehtiä, joka oli kuuluisa ivallisista kirjoituksistaan.
Vaimoni otti hiilihangon ja siirrälsi muuatta halkoa.
Hyvä ystävä, sanoin, olisit koskematta koko tuleen sammutathan sinä sen kuitenkin aina.
Minä vain vähän kohautin tuota halkoa, että se paremmin palaisi, vastasi vaimoni.
Se on juuri sinun tapaistasi: hämmennellä ja sammuttaa. Ihan kuin ilkkuakseen leimahti samainen halko tuleen ja puut alkoivat paukkua ja räiskyä aivan kuin minua pilkatakseen. Jos totta tosiaan pyhimyskin suuttuu, niin kyllä varmaankin sellaisesta ivasta ja pilkasta. Se on sietämätöntä julkeutta. Ojensin kärsimättömästi jalkaani ja satuin nykäisemään Hallia, joka ulahti ilkeästi. Kärsivällisyyteni oli lopussa. Potkaisin koiraa, niin että sillä edes olisi syytä ulvoa ja samassa kierähti Jennyn ompelurasia lattialle.
Isä!
Juokse suolle rasioinesi ja kerinesi! Ne ovat tiellä joka paikassa, ettei pääse enää liikahtamaankaan. Hyödyttömiä, tarpeettomia kapineita sitä paitsi.
Tarpeettomiako? virkkoi Jenny, harmista punastuen, sillä hän oli olevinaan säästäväinen.
Niin juuri, tarpeettomia vievät aikaa ja varoja. Sadottain on vilusta väriseviä köyhiä eivätkä kristityt naiset tee muuta kuin koukkuilevat kaikki langat hyödyttömiksi koristeiksi. Jos ne sitten edes köyhäin hyväksi tulisivat, niin olisihan siinä jotain tarkoitusta, mutta kaikki ne ovat toistensa laiset, oikeaa kristillisyyttä ei ole koko maailmassa ei muuta kuin itsekkäisyyttä ja omanvoitonpyyntiä.
Hyvä ystävä, sanoi vaimoni, sinä et ole terve tänä iltana. Eihän toki kaikki ole niin hullusti, miltä näyttää. Sinä et ole vielä reipastunut joulupuuhain perästä.
Minä olen terve. En ole ollut terveempi muulloinkaan. Mutta toivottavasti minä kuitenkin näen, mitä silmäini edessä tapahtuu. Mutta tällä tavalla eivät, hyvä rouva, asiat saa jatkua. Meidän täytyy paremmin pitää silmällä ja huoltaa muka pikkuseikkojakin. Esimerkiksi tuo Marjetta, tekeekö se tyttö milloinkaan mitä käskee? Sinä olet liian leväperäinen hänen suhteensa. Uusimmalla sanomalehdellä hän uunit sytyttää eikä milloinkaan pane tohvelejani oikealle paikalleen. Enkähän minä voi sallia työhuonettani pidettävän Hallin näyttelypaikkana enkä Jennyn keräin ja rasiain kokoelmana ja perheen romusäiliönä.