Työnnän kolmilaitani lainehille ja käännän kaihotta selkäni tuolle uudelle, käytölliselle aikakaudelle, joka joskus tuntuu niin kovakouraiselta, sydämettömältä ja arkipäiväiseltä.
VANHA LAULAJA
Usein tapaa jossain kaukaisessa maanpaikassa jonkun noita koko kansan suosimia laulajia, jotka aikoinaan muodostivat tuon kuuluisan mieskuoron. Hän on nyt tavallisesti joku hiljainen, vaatimaton virkamies, kiinnitettynä kuiviin soinnuttomiin toimiinsa; useimmin ovat hänen velkansa suuret, palkka pieni ja tulot vähäiset, jotka tuskin riittävät korkojen maksamiseen ja välttämättömimpien elantotarpeiden suorittamiseen. Seurapiiri on rajoitettu, ympäristö ikävä. Työnteko on vain velvollisuuden täyttämistä eikä tuota mitään huvia. Tuomari hän voi olla hyväkin, toinen voi olla säntillinen kamreeri, asemapäällikkö tai kolleega pikkukaupungin koulussa. Hän suorittaa tehtävänsä ajallaan ja tekee tilit määräpäivälleen. Mutta elämässä on kuitenkin jotain puolinaista, ja usein pyrkii mieli haikeaksi. Hän kaipaa laulua ja noita vanhoja, hauskoja tovereita, joita tämä laulu yhdisti toisiinsa.
Yksinäisinä hetkinään, kun talvinen iltahämärä tupsuttaa pimeää huoneeseen, hän alakuloisena ja kaukomielenä hyräilee omaa ääntään, sitä, jota hän kuorossa ollessaan niin suurella menestyksellä lauloi.
Ne herättävät monenlaisia muistoja nuo hyräilyotteet tutuista sävelistä. Hän muistaa niin kirkkaasti, kuinka hän ensiksi tuli ylioppilaslaulajana huomatuksi ja sen jälkeen tuohon valiojoukkoon otetuksi;kuinka hän joutui pääkaupungin parhaimpiin seuroihin ja oli kaikkialla tervetullut vieras;kuinka hän suurissa, isänmaallista innostusta kajahtelevissa konserteissa lauloi sooloaan toisten säestäessä ja sai omistaa itselleen parhaan osan hurmautuneen ja seisoalleen kohahtavan yleisön suosionosoituksista;kuinka hän oli mukana Pietarissa ja Moskovassa, lauloi lempeän ja viehättävän keisarinnan parvekkeen alla ja ajeli hovin vaunuissa leveää Nevskiä; ja kuinka sitten tulivat matkat länteen päin, laulajaiset Tukholmassa ja Kööpenhaminassa päiväpaistetta tyvenillä saaristoulapoilla, huviretkiä liputetuissa laivoissa, kukkassadetta, kauniita naisia, helliä silmäyksiä ja lopuksi haikea ero rakkailta rannoilta, väririkkaiden päivänvarjojen hyvästiä viuhtoessa ja sormisuukkosten vallattomina kaarina lennellessä yli isonevan juovan laivasillalta poistuvan laivan kannelle!
Ja mikä kansallinen sankari kotiin tultaessa noilta riemuretkiltä, joista oli kirjoitettu, että pienen maan maine oli heidän mukanaan levinnyt sinne, missä meitä tuskin tiedettiin olevaksikaan! Olla yksi tuon pienen valiojoukon muutamista harvoista, jotka olivat tehneet isänmaallisen urotyön ja joita kotona olevat ihaillen kadehtivat! Ja tietää, että oli tenorillaan aivan tuntemattomia sydämiä hellyttänyt! Ne eivät siellä hänen oudon kielensä sanoja ymmärtäneet, mutta niiden paljas sointu sai jo niiden sisältöä aavistamaan, se hurmasi muukalaiset ja herutti silmäkulmasta monen salaisen kyyneleen.
Mutta kenties kaikista unohtumattomimpia olivat sittenkin ne hetket, kun pienissä kuoroissa eri pöytien ääreen istuutuneina laivan kannella valoisina, lämpiminä kesäöinä toverien kanssa sulettiin hienoihin, ihanteellisiin mielialoihin. Haaveksiva silmä noudatteli jälelle jäävien saarien rantapuita, äänet otettiin puhtaammin kuin koskaan ennen, ja ajatus oli kiinnitettynä rakkaaseen olentoon, jonka kotona omistitai ainakin kuvitteli omistavansa. Silloin he eivät ajatelleet yleisöään, ei menestystään, he olivat jokainen taiteilijoita ja nauttivat ainoastaan taiteestaan. Sellaisten hetkien tunne-elämän vivahduksia, niitä ei ymmärrä kukaan, joka ei kerran itse ole laulanut mukana.
Se oli huoletonta, ihanaa aikaa Mutta nyt se on mennyttä kaikki, haihtunut unelmaksi ja koko laulukuntakin hajonnut. Paitsi noita muutamia iloisia muistoja, jotka nekin yksinäisyydessä muuttuvat surullisiksi, ei siitä ole muuta tähteenä kuin valkoinen, kellastunut lakki, valokuvataulu seinällä ja sen päällä kuivunut kukan lehti, jonka aikoinaan rintaan kiinnitti yksi niistä monista, joiden nimetkin jäivät tietämättä. Hän on kuin vanha arpinen sotavanhus, jota eivät enää olevaksikaan muista muut kuin ne, jotka ovat ajautuneet yhtä kauas entisestä elämästä kuin hän itsekin.
Välistä heitä sentään sattuu yhteen kesäisissä juhlissa niin monta, että saavat kvartetin kokoon. Kuinka he silloin laulavat kuin pakahtuneen sydämen kyllyydestä! He kertaavat vanhimmat laulunsa ja läpikäyvät kauneimmat muistonsa. Heidän pikku kuoronsa kasvaa siinä suureksi ja mahtavaksi, heidän korvansa kuvittelevat sen yhtä monikertaiseksi kuin se oli entisinäkin aikoina. He kuulevat Olaf Tryggvessonin ukkosena jymähtelevän sadasta rinnasta ja näkevät aavain ulappain eteensä aukeavan.
Tieto on levinnyt siitä, että on vanhoja laulajia koolla. Ja ikkunain alle tai puutarhan pensaiden taakse hiipii varpailleen harras kuulijajoukko, joka yht'äkkiä täydentää vanhat muistot remahtaen lämpimiin kättentaputuksiin ja innokkaisiin hyvähuutoihin. Vanhat laulajat juovat maljansa pohjaan ja laulavat totisen tyytyväisinä edelleen.
PURJEITA KUIVAAMASSA
Me istuimme, kaksi nuorta aviomiestä, kesähuvilamme verannalla. Olimme nukkuneet ruokalepomme ja nautimme nyt kahvia, tupakoiden ja katsellen järvelle, jossa puhalteli tasainen, mutta täyteläinen etelätuuli, ja jonka pinta oli väkevän sininen.
Nyt on hyvä tuuli, sanoi ystäväni, ja minä myönsin olevani samaa mieltä.
Mutta me itse emme olleet hyvällä tuulella. Me istuimme syrjittäin toisiimme ja vaikenimme. Katselimmehan vain happamina selän toiselle puolelle, josta häämötti pienen kaupungin valkoinen rantaravintola, ja palasimme sieltä tuijottamaan purjevenhettämme, joka keikaili aallokossa lähellä rantaa ja kiskoskeli levotonna ankkuriköyttään. Se oli meidän yhteistä omaisuuttamme, me olimme sen yhdessä rakennuttaneet, itse sen maalanneet ja itse purjeilla varustaneet. Se oli ollut viime talvemme hupaisin tehtävä, iltakaudet olimme siitä lasiemme ääressä puhuneet ja koko kevään sen kanssa puuhanneet. Emmekä nyt koko kesänä ajatelleet muuta kuin sopivia tuulia. Ja sitä me nyt taaskin ajattelimme.
Mutta samalla ajattelimme myöskin, että me onnettomuudeksemme olimme naimisissa molemmat, että meillä oli nuoret kauniit rouvat, jotka meitä »äärettömästi» rakastivat, mutta jotka eivät rakastaneet purttamme. Joka tilaisuudessa koettivat he häntä halventaa ja alkoivat haukotella, kun me puhuimme purjehtimisesta. Ja jos me emme heti kohta lakanneet, niin tulivat he pisteliäiksi ja ivallisiksi ja tekivät viittauksia miesten pienistä passioneista. Me kun emme olleet ymmärtävinämme, niin he loukkaantuivat ja menivät metsään, kumpikin tahollensa. Me heitä lepyttämään, mutta silloin syyttivät he meitä siitä, ettemme heistä välittäneet, että heitä tahallamme laiminlöimme, että meillä oli ikävä heidän seurassaan, että miksi sitten olimme menneet naimisiin, kun emme heitä kuitenkaan rakastaneet.
Mutta elä nyt ole lapsellinen, sydänkäpyseni
Elä! Anna minun olla yksin mene nyt sitten purjehtimaan enhän minä tahdo sinua estää Ka, mene nyt, ystäväsi jo on levoton
Enhän minä tahdo, jos et sinä
Mutta minä tahdon, että menet purjehtimaan muuten menee taas hyvä tuuli hukkaan
Mutta tule sinä mukaan!
En! näenhän minä silmistäsi ja kuulen ihan selvään äänestäsi, että teillä on hauskempi purjehtia kahden me teitä vain häiritsemme.
Enkä minä saanut mitenkään vaimoani vakuutetuksi siitä, että voinhan silti rakastaa häntä, jos rakastan purjehtimistakin. Minun täytyi vannoa ja suuteloilla selittää, että minä en vähääkään välitä koko purjehtimisesta. Ainoastaan silloin kai minun täytyy mennä, jos ystäväni minua välttämättömästi vaatii mukaan.