Miehet eivät sen enempää Reidasta välittäneet, kääriytyivät vaatteisiinsa ja heittäytyivät hankeen levähtääkseen.
Vähän nolostuneena poistui Reita heimolaistensa luota. Ne kai häntä nyt halveksivat ja ylenkatsovat ja kertovat kaikelle suvulle, että hän on raukka ja pelkuri, joka ei isänsä kuolemata kosta. Liekö totta, niinkuin sanotaan, ajatteli Reita kulkiessaan kylää kohti, etteivät kostamattomat vainajat saa rauhaa haudoissaan? Sitä oli äiti puhunut ja aina kostamaan kiihoittanut, teroittanut sitä vielä viimeisessä hengenvedossaankin, hankeen vaipuessaan, kun voimat pettivät ja hän siihen nääntyi.Kosta isäsi surmaajalle! oli kuiskannut. Ja usein oli äiti näin puhunut:Eivät kyenneet isääsi jumalansa auttamaan. Ota sinä itsellesi toinen jumala, joka on voimakkaampi, ota Ruotsin Jumala.Se olikin mahtava Jumala, ja suuri oli sen huone, katto niin korkealla, että päätä huimasi, ja koreita kuvia täynnä; kullalle ja hopealle kiilsivät pappien puvut kynttiläkruunujen valossa, ja ihanasti helisivät veisuu ja soitto. Ne, jotka hänet tiepuolesta korjasivat ja lämpimään veivät ja huostaansa ottivat, nuo hyvät ihmiset Turussa, ne olivat jouluna hänet ensi kerran kirkkoon vieneet. Ja siellä oli puhuttu lapsesta, joka toi rauhan maailmaan ja ihmisille hyvän tahdon ja käski vihamiehiäänkin rakastamaan. Eikä hän pitkään aikaan äitiään muistanut eikä kostoa ajatellut, vaan ajatteli, kuta enemmän miehistyi näiden hurskaiden ihmisten seurassa, miten kerran vielä kotiinsa pääsisi ja saisi heimolleen ilmoitetuksi, mitä tiesi Ruotsin suuresta Jumalasta. Muistui kuitenkin kostokin mieleen ja äidin manaus, varsinkin silloin, kun näki noitia poltettavan Turun tullin takana. Nyt se ajatus taas häntä puristi, mutta ei hän tahtonut päästä siitä selvyyteen. Mutta olihan pappikin puhunut kostosta, joka ei velhoja säästä, ja äsken oli hän uhannut Panua: »Kuolema sinulle, jos sinut taikuudesta tavataan!» Kosto, Ristin-Kiesuksen kosto taikurille! Ja ikäänkuin sisällisen leimauksen valossa selvisi hänelle yht'äkkiä hänen tehtävänsä. Hänen herkkä mielensä innostui siitä niin, että hän juoksujalassa riensi jatkamaan tehtäväänsä, jonka oli pastorilta saanut.
Päiväkauden oli hän hiipiellyt Panun kintereillä vakoillen hänen toimiaan. Äsken oli hän hänet kadottanut näkyvistään, ja Panu oli haihtunut kuin aave näkymättömiin. Mutta yht'äkkiä välähti hänen päähänsä vaistomainen ajatus siitä, minne Panu oli kadonnut, niinkuin se välistä välähtää tarkalle metsämiehelle, joka on riistan jäljiltä eksynyt. Ja suoraan kuin nuoli riensi hän jään yli voudin niemeen, jossa oli kuullut olevan vanhan pyhän lehdon ja pakanallisen uhripaikan.
Kierrettyään ensin voudin talon, jonka pihalla paloi tervassoihtuja ja joka oli täynnä hevosia, rekiä ja pulkkia, ja josta kuului isoäänistä haastelua ja väliin ruotsinkielistä puhetta, kulki hän pienen pellon poikki sakeaan kuusikkoon, josta vain kaitainen polku vei niemen kärkeen päin. Sitä kulkiessaan kuuli hän ääniä jäljeltä päin ja kätkeytyi näreen juureen, jossa hänen ohitsensa samassa kulki kaksi henkilöä, mies ja nainen. Reita tunsi heti heidät molemmat, toinen oli Panu, toinen eräs kirkonkylän vaimoja.
Kyllähän minä sitä niillä puilla lämmitin, kuului vaimo puhuvan. En luullut enää tulevasikaan siunatkoon sinua, että tulit ukon kaatamilla puilla lämmitin niinkuin käskit, ja kosken vaahdosta vesikiven päältä on vesi kerätty vastat ovat kolmen verotalon maalta Lieneekö ollut pahaksi, kun Kiesuksen nimeen löylyn löin, toisen löylyn Maahisen
Enempää ei Reita kuullut. Kun menijät katosivat, lähti hän heidän jälkeensä hiipimään ja tuli pian pienelle pyöreälle aukealle, jonka keskessä kasvoi suuri kuusi, ja sen juuresta häämötti vähäinen, musta sauna. Sen ovi avautui juuri, ja paksu huuru pullahti ulos. Reita hiipi lähemmä, painoi kasvonsa savureikään, joka oli vastalla tukittu, siirtyi ikkunaluukulle, löysi siitä raon, tähysteli sisään, muuttautui taas savureiälle ja poistui sitten kiireisin askelin samaa tietä, jota oli tullut.
VII
Yksinään istui pastori suuressa tuvassaan pöydän takana talikynttilän ääressä saarnaansa valmistellen. Edessään oli hänellä raamattu ja pieni paperipalanen, johon tuon tuostakin teki muistiinpanoja. Mutta ajatellessaan saarnansa sisältöä ja sen muotoa tunsi hän kykenemättömyytensä saada ne sellaisiksi kuin olisi tahtonut. Kuta useammin hän täällä saarnasi, sitä vaikeampaa oli hänestä saada sanansa asetetuiksi niin, että ne kuulijakunnasta häntä vastaan kajahtaisivat. Ne istuivat kuin aholla mustat kannot jäykkinä ja tönkköinä. Puolinaisesti ne vain häntä ymmärsivät, eikä ollut parhaimmissakaan muuta kuin kuori kristinuskoa, kun alla oli vielä musta, paksu pakanuus melkein rikkomatonna.
Työ oli vielä melkein aloittamatonta, suuri korpi kaatamaton, ja mitä siellä lieneekin ollut viljelemättömiä aukkoja, sinne ne haihtuivat kuin pälvet puitten juurille.
Hän oli ajatellut kohtaustaan Panun kanssa. Vaikkei hän tahtonut sitä itselleen myöntää, oli se kuitenkin vaikuttanut häneen masentavasti. Tähän saakka hän oli tavannut nöyriä ja väistyviä olennoita, jotka häntä pelkäsivät. Tämä oli asiastaan niin varma, että uskalsi tulla häntä uhkaamaan hänen omassa kodissaan. Ellei hän olisi niin varma vallastaan, ei hän niin esiintyisi. Voisiko koskaan sen miehen niskat taittaa? Uskaltaisiko täällä kukaan ojentaa auttavaa kättä hänen kukistamisekseen?
Tultuaan äsken tuvasta oli hän tavannut vaimonsa vapisemassa tuolla karsinassaan. Kerrottuaan hänelle, mitä oli tapahtunut, oli hän heittäytynyt hänen syliinsä ja pyytänyt itseään suojelemaan.»Sinulle ei hän mitään voi, mutta minulle hän kostaa minä näin sen hänen silmistään, kun raotin ovea, silloin kun hän porstuan läpi kulki.» Ja hän alkoi pyytää ja rukoilua, ettei hän rakentaisi riitaa sen miehen kanssa, ettei käyttäisi väkivaltaa; se ei mitään hyödyttäisi saarnaamalla, opettamalla ja neuvomalla, hyvyydellä ja hellyydellä he olisivat voitettavat. Voisiko se mitään tehdä, voivatko velhot yleensä tehdä pahaa sillä salaperäisellä tavalla kuin luullaan? Mutta olivathan ystävät ja sukulaiset heitä kaikilla Lapin noidilla peloittaneet! Yksin piispakin oli jäähyväispuheessaan varoittanut ja kehoittanut aina rukoilemaan ja heitä vastaan valveillaan olemaan. Hänen vaimollaan oli heikko usko, sen hän tiesi itsekin, ja siksi hän ehkä niin pelkäsi. Sillä miehellä oli ilkeä silmä, siksi ne häntä niin pelkäsivät. Paha henki on heikompi kuin hyvä, mutta jonkin aikansa voi hän tuhoa tuottaa.
Pastori oli noussut tuoliltaan ja mitteli pitkin askelin tuvan lattiaa. Sitten kuulosti hän karsinaan. Rauhallisesti siellä hänen nukkuva vaimonsa hengitti. Taas meni hän pöytänsä päähän istuakseen työnsä ääreen. Hänen silmänsä sattuivat Luteruksen kuvaan. Sillä miehellä oli rohkeutta, ei pelännyt itseään piruakaan iskemästä
Kuului askelia porstuasta, ja joku raotti ovea.
Kuka siellä?
Minä, vastasi Reidan ääni. Kuulkaahan, kuiskasi hän, nyt se on satimessa.
Kuka?
Panu on voudin saunassa tekee taikojaan sillä on sairas käsissään minä kuulin sen hokevan ja loitsivan ja näin ruumistaan vääntelevän ja käsillään huitovan
Temmaten lakkinsa ja turkkinsa riensi pastori sanaakaan sanomatta ulos Reidan jäljestä.
Ulkona oli alkanut lunta pudotella, ja nuotiovalkeista metsän reunassa ja järven niemessä kohosi punaisia tulen heijastamia patsaita korkealle ilmaan. Ne kohosivat kuin aukoista maan alta, niinkuin olisivat manalan syvyyksistä tulleet ja sen läsnäoloa loistaneet.