"Ja saat kaiken selkäsaunan, kelvoton lurjus", koveni Nigel. "Pitääkö sinun tungettelevassa hävyttömyydessäsi päästä loukkaamaan ja häpäisemään minua viheliäisten asiaisi sotkemisella omiini?"
"Ei, ei, mylord", sanoi suopea porvari, asettuen välittäjäksi, "minä olen tullut toimittaneeksi miehen harhaannuksen päivänvaloon suokaa minulle sen verran vaikutusta teidän ylhäisyyteenne, että kelpaan hänen luittensa takaajaksi. Teillä on syytä olla suutuksissanne, mutta kuitenkin luulen veitikan erehtyneen enemmän itseluuloisuudesta kuin tahallaan; ja käsitykseni mukaan saatte häneltä parempaa palvelusta toisella kerralla, jos jätätte tämän virheen silleen. Menehän siitä, mies minä solmin sinulle rauhan."
"Enkä", sanoi Moniplies, pysyen hievahtamattomana. "Jos mylord haluaa lyödä miestä, joka on seurannut häntä pelkästä rakkaudesta, sillä luullakseni ei meidän välillämme ole vaihtunut paljoakaan palvelijan palkkaa koko matkalla Skotlannista asti, niin tehköön mielensä mukaan ja katsokoon, mitä kunniaa hän siitä saapi ja mieluummin (suuri kiitos teille sentään, mestari George) siedän pehmityksen hänen pampustaan kuin että koskaan sanottaisiin vieraan tulleen meidän väliimme."
"Mene sitte", sanoi hänen herransa, "ja laittaudu näkyvistäni".
"Hyvin tiedän, että se on pian tehty", puheli Moniplies, peräytyen hitaasti. "Minä en tullut kutsumatta ja halusta olisin ollut poissa jo puoli tuntia takaperin, mutta pitipäs mestari Georgen pidättää minut vastaamaan kyselyynsä, ja siitä syntyi kaikki tämä kohu."
Ja niin läksi hän muristen, sävyltään paljoa enemmän vääryyttä kärsineenä kuin tehneenä.
"Ei ole ikinä ollut mies niin kiusattuna nenittelevästä tolvanasta kuin minä! Mies on teräväpäinen, ja minä olen huomannut hänet uskolliseksi luullakseni hän myös rakastaa minua, ja siitä on hän antanut todisteita mutta hän on niin kohoutunut omaan turhamaisuuteensa, itsepäisyyteensä ja ansioittensa luulotteluun, että hänestä näyttää tulevan herra ja minusta palvelija; ja minkä hyvänsä virheen hän tekee, siitä lausuu hän varmasti niin äänekkäitä valituksia kuin olisi koko erehdys minun eikä missään määrin hänen."
"Pitäkää ja hoivatkaa häntä kuitenkin", neuvoi kaupunkilainen; "sillä uskokaa harmaita hapsiani, kiintymys ja uskollisuus ovat nykyään palvelijassa harvinaisempia ominaisuuksia kuin ennen vanhaan. Älkää kuitenkaan, loordi hyvä, uskoko hänelle mitään syntyperänsä tai kasvatuksensa yläpuolelle kuuluvaa toimitusta, sillä te näette itse, kuinka siinä voi käydä."
"Se on liiankin ilmeistä, mestari Heriot", myönsi nuori ylimys, "ja minä pahoittelen tehneeni vääryyttä hallitsijalleni ja herrallenne. Mutta minä olen aito skotlantilaisen tavoin viisas perästäpäin erehdys on tapahtunut, hakemukseni on hyljätty, ja ainoana keinonani on käyttää varojeni jäännös Monipliesin ja itseni toimittamiseen jonkun vallihaudan ääreen, kaatuakseni taistelurintamassa esi-isieni tavoin."
"Olisi parempi elää ja palvella maatamme niinkuin ylväs isänne, mylord", muistutti mestari George. "Ei, ei, älkää katsoko alas tai pudistako päätänne, kuningas ei ole evännyt anomustanne, sillä hän ei ole sitä nähnyt. Te pyydätte vain oikeutta, ja sitä antamaan alamaisilleen pakottaa hänet sijansa niin juuri, mylord, ja sanonpa, että hänen luonnollinen mielenlaatunsa pitää tässä hänen velvollisuutensa puolta."
"Kovin mielelläni ajattelisin niin, ja kuitenkin " sanoi Nigel Olifaunt; "en puhu omista vahingoistani, mutta maassani on moni jäänyt hyvityksettä".
"Mylord", vakuutti mestari Heriot, "minä en haasta kuninkaallisesta herrastani ainoastaan alamaisena kunnioittavasti suosittuna palvelijana kiitollisesti vaan myöskin vapaana ja uskollisena skotlantilaisena suoramielisesti. Kuningas itse on hyvin luontuva pitämään oikeuden vaakaa tasassa; mutta hänen ympärillään on henkilöitä, jotka kykenevät vaivihkaa heittämään vaakakuppiin omia itsekkäitä toiveitaan ja halpoja pyyteitään. Te olette jo kärsimässä tästä, ja tietämättänne."
"Minua kummastuttaa, mestari Heriot", sanoi nuori loordi, "kuulla teidän näin lyhyen tuttavuuden perusteella puhuvan niinkuin olisitte likeisesti tutustunut asioihini".
"Mylord", selitti kultaseppä, "toimeni laatu suo minulle suoranaisen pääsyn palatsin sisäsuojiin. Tiedetään hyvin, että minä en puutu vehkeisiin tai puolueasioihin, niin että yksikään suosikki ei ole vielä yrittänyt sulkea minulta kuninkaallisen kammion ovea; päin vastoin olen ollut hyvissä väleissä jokaisen kanssa niin kauvan kuin hän oli vallassa, enkä ole ottanut osaa ainoankaan kukistumiseen. Mutta minä en voi olla siten suhteissa hoviin, kuulematta vastoin tahtoanikin, mitkä pyörät ovat liikkeessä ja miten niitä pidätetään tai kieritetään. Tietysti, kun katson hyväksi tavoittaa sellaista tietoa, osaan etsiä oikeista lähteistä. Olen maininnut teille, miksi teidän ylhäisyytenne vaiheet herättivät mielenkiintoani. Vasta eilis-iltana tiesin olevanne kaupungissa, ja kuitenkin sain tehdessäni tuloa tänne tänä aamuna hankituksi teille hiukan valaistusta juttunne esteistä."
"Sir, olen kiitollinen harrastuksestanne, niin vähän kuin se lieneekin ansaittua", vastasi Nigel vielä hiukan jäykästi. "Tuskin kuitenkaan tajuan sellaista osanottoa."
"Sallikaa minun ensin osoittaa teille, että se on todellinen", sanoi käsityöläinen. "En moiti teitä vastahakoisuudestanne luottamaan minun alhaiseen yhteiskuntaluokkaani kuuluvan vieraan kauniisiin lupauksiin, kun olette kohdannut niin vähän ystävällisyyttä sukulaisten ja niiden säätyläistenne taholta, joita olisi monien siteiden pitänyt kiinnittää avuksenne. Mutta ottakaa huomioonne syy. Isänne laajat tilukset ovat kiinnitetyt 40,000 markan summasta, jonka on nimellisesti saamassa Peregrine Peterson, skotlantilaisten etuoikeuksien valvoja Campveressä."
"En tiedä mitään kiinnityksestä", sanoi nuori loordi; "mutta sellaisesta summasta on vetokirja, jonka lunastamatta jäädessä menetän koko sukuperintöni neljänneksestä arvostaan ja juuri siitä syystä velon kuninkaan hallitukselta isäni saatavia, kyetäkseni pelastamaan maatilani tuolta ahnaalta velkojalta".
"Vetokirja Skotlannissa", selitti Heriot, "on sama kuin kiinnekirja tällä puolen Tweediä; mutta te ette tunne todellista velkojaanne. Valvoja Peterson vain lainaa nimensä verhoamaan itse Skotlannin loordi ylikansleria, joka toivoo tämän velan varjolla voittavansa itse haltuunsa kiinteimistön tai kenties tyydyttävänsä vielä mahtavampaa kolmatta henkilöä. Hän antaa luultavasti kätyrinsä Petersonin ottaa tilukset huostaansa, ja kun toimenpiteen nurjuus on unohtunut, siirtää mateleva välikappale myynnin tai muun sellaisen tempun nimellä tälle suurelle miehelle Glenvarlochin omaisuuden ja herruuden."
"Voiko se olla mahdollista?" oudoksui loordi Nigel. "Ylikansleri itki, kun jätin hänelle hyvästi sanoi minua serkukseen ja pojakseenkin antoi minulle kirjeitä, ja vaikken pyytänyt häneltä mitään rahallista apua, pyysi hän tarpeettomasti anteeksi, kun ei tyrkyttänyt sellaista minulle, vedoten arvoasemansa ja ison perheensä suuriin menoihin. Ei, minä en voi uskoa, että ylimys harjoittaisi petosta niin pitkälle."
"Minä en tosin ole jalosukuista syntyperää", sanoi kultaseppä, "mutta vielä kerran pyydän teitä silmäämään harmaita hiuksiani ja ajattelemaan, mitä etua minulla voisi olla niiden häpäisemisestä valheellisuudella asioissa, joihin minulla ei ole mitään osaa, paitsi mikäli ne koskevat hyväntekijäni poikaa. Miettikää myös, onko teille ollut mitään hyötyä loordi ylikanslerin kirjeistä?"
"Ei mitään", vastasi Nigel Olifaunt, "paitsi kylmiä tekoja ja kauniita sanoja. Olen jonkun aikaa ajatellut, että heidän ainoana tarkoituksenaan oli päästä eroon minusta muuan eilen tarjoili minulle rahaa, kun puhuin ulkomaille menosta, jotta minulta ei puuttuisi varoja maanpaon toimittamiseen itselleni."