Жорж Санд - Pikku Fadette стр 5.

Sanalla sanoen, oli turhaa koettaa heitä erottaa enemmän sielun kuin ruumiin puolesta, ja kun ihmiset eivät yleensä henno kieltää mitään sellaisilta lapsilta, joita rakastavat, ei edes silloinkaan kun se olisi heidän onnekseen, niin annettiin asiain mennä menoaan Jumalan huomassa, taikka tehtiin pientä pilaa, mikä ei kaksosia liioin hämmentänyt. He olivat erittäin oveloita, ja saadakseen olla rauhassa, olivat he toisinaan kiistelevinään ja tappelevinaan jotta pölisi, mutta se oli heille pelkkää huvia, ja kieritellessään toistensa yli he varoivat tarkoin etteivät vain vahingossa toisiaan loukkaisi. Kun joku naapurein pojista ihmetteli nähdessään heidän toisiaan höyhentävän, nauroivat he häntä salavihkaa ja puhelivat ja visertelivät keskenään kuin kaksi pääskystä samalla oksalla.

Tästä suuresta yhtäläisyydestä ja ystävyydestä huolimatta tahtoi Jumala, joka ei milloinkaan ole luonut mitään täydelleen samanlaista ei taivaassa eikä maan päällä, muodostaa heillekin erilaisen kohtalon, ja silloin nähtiin että he olivat kaksi erilaista olentoa niin Jumalan edessä kuin keskenään.

Siitä päästiin selville vasta erään koettelemuksen kautta, ja tuo koettelemus sattui sen jälkeen, kun kaksoset jo olivat suorittaneet ensimäisen ripilläkäyntinsä. Barbeaun perhe karttui karttumistaan, etupäässä vanhempien tyttärien ansiosta, jotka väsymättä tuottivat maailmaan kauniita lapsia. Vanhin poika Martin, kaunis ja reima miehenalku, suoritti paraikaa sotapalvelustaan; vävypojat tekivät lujasti työtä, mutta sitäkään ei ollut aina riittämään saakka. Meidän seudullamme on ollut jakso huonoja vuosia, riippuen osaksi sopimattomista säistä, osaksi huonoista liikeajoista, jotka ovat poimineet talonpojan taskusta enemmän rahaa kuin mitä ovat sinne koonneet. Sentähden ei Barbeaullakaan ollut varaa pitää koko joukkoa luonaan, vaan hänen täytyi ajatella lähettää kaksoset muuanne palvelukseen. Isä Caillaud, Prichessä, tarjoutui ottamaan toisen heistä härkiä ajamaan, hänellä kun oli suuri talo hoidettavana ja omat poikansa olivat joko liian vanhoja tai liian nuoria tuohon toimeen. Äiti Barbeau sekä pelästyi että kävi surulliseksi, kun hänen miehensä ensi kerran puhui asiasta. Näytti kuin hän ei milloinkaan olisi aavistanutkaan että mitään sentapaista voisi kohdata hänen kaksosiaan, ja kuitenkin hän oli sitä pelännyt pitkin aikaa; mutta kun hän oli kaikessa miehelleen kuuliainen, ei hänellä ollut tähänkään mitään sanomista. Isäkin puolestaan oli levoton ja rupesi jo hyvissä ajoin asiaa valmistamaan. Aluksi kaksoset hyrähtivät itkuun ja viettivät kokonaista kolme päivää ulkona metsässä ja vainioilla, tullen muiden näkyviin ainoastaan ruoka-aikoina. He eivät sanoneet sanaakaan vanhemmilleen, ja kun kysyttiin olivatko he valmiit alistumaan kohtaloonsa, eivät pojat vastanneet siihen mitään, mutta toisilleen he puhelivat paljonkin kahdenkesken ollessaan.

Ensimäisenä päivänä he myötänään valittelivat ja syleilivät toisiaan, aivan kuin olisivat pelänneet että heidät väkisin erotetaan. Mutta sitä ei ukko Barbeau olisi tehnyt millään ehdolla. Hän talonpoikien tapaan luotti siihen, että aikaa myöten kaikki kyllä selviää itsestään. Niinpä, kun kaksoset seuraavana aamuna huomasivat ettei heitä kohtaan käytetty väkivaltaa, vaan luotettiin siihen että heidän järkensä voittaisi, he pelästyivät paljoa enemmän isän lujatahtoisuudesta, kuin jos heitä olisi taivutettu uhkauksilla ja ruumiillisella kurituksella.

"Kaipa meidän täytyy siihen suostua", sanoi Landry. "On vaan kysymys siitä kumpi lähtee, sillä siinä suhteessa on päätösvalta jätetty meille ja ukko Caillaud on sanonut ettei hän voi molempia ottaa."

"Minusta on yhden tekevää menenkö vai jäänkö", sanoi Sylvinet, "kun meidän kuitenkin täytyy erota. Itse asiassa ei vieraaseen paikkaan joutuminen ole niinkään vaikeata, ja jos pääsisin sinne sinun kanssasi yhdessä, niin en ensinkään ikävöisi kotia."

"Niinhän sitä voisi luulla", vastasi Landry, "mutta kuitenkin on sillä, joka jää vanhempien luo, enemmän lohdutusta ja vähemmän ikävää kuin sillä, jonka täytyy jättää niinhyvin kaksoisveljensä kuin isänsä ja äitinsä, ja puutarhan, ja eläimet, ja kaiken muun, mistä on ennen iloinnut."

Landry sanoi tämän jotenkin päättäväisesti; mutta Sylvinet ratkesi itkuun, sillä hänellä ei ollut niin paljo päättäväisyyttä kuin veljellään, ja jo ajatus, että pitäisi jättää kaikki yhtaikaa, tuotti hänelle sellaista tuskaa, ettei hän voinut kyyneleitään hillitä.

Landry itki hänkin, vaan ei niin kiihkeästi eikä aivan samalla tavalla, sillä hän aikoi aina itse ottaa vaikeamman tehtävän osalleen ja halusi nähdä paljoko veljensä saattaisi kärsiä säästääksensä häneltä loput. Landry tiesi aivan hyvin, että Sylvinet paljoa enemmän kuin hän pelkäsi joutua vieraaseen ympäristöön ja elää jonkun muun perheen keskuudessa kuin kotonaan.

"Kuulehan, veliseni!" sanoi hän Sylvinetille. "Jos kerran voimme päättää erota toisistamme, niin on parempi että minä menen. Tiedät hyvin että olen vähän vahvempi kuin sinä ja että kun olemme sairaita, joka miltei aina sattuu yhtaikaa, niin kuume ahdistaa sinua ankarammin kuin minua. Sanotaan että me ehkä kuolemme, jos meidät erotetaan. En usko että minä puolestani kuolen, mutta sinusta en takaa ja sentähden tahtoisin mieluummin että sinä olisit äitimme luona, joka sinua lohduttaisi ja hoitaisi. Jos tosiaankin täällä kotona tehdään jotain erotusta välillämme, vaikkei sitä suinkaan osaa huomata, niin luulen että sinua pidetään rakkaampana, ja tiedänhän että sinä olet kiltimpi ja sydämellisempi. Jää sinä tänne, minä lähden. Me emme joudu varsin kauvas toisistamme. Ukko Caillaudin maat ovat meidän maittemme rajalla ja me näemme toisemme joka päivä. Minä rakastan työtä, ja kun juoksen paremmin kuin sinä, niin tulen heti työn päätyttyä sinua tapaamaan. Sinä, jolla ei ole niin paljo puuhaa, voit aina kävellessäsi pistäytyä työpaikalle minua katsomaan. Olen silloin paljoa levollisempi sinun suhteesi kuin jos sinä olisit poissa ja minä kotona. Pyydän siis sinun jäämään kotiin."

III

Mutta Sylvinet ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Vaikka hän oli paljoa lujemmin kiintynyt isäänsä, äitiinsä ja pieneen Nanetteen, niin häntä kauhistutti heittää koko taakka rakkaan kaksoisveljensä niskoille.

Väiteltyään asiasta pitkän aikaa he vetivät "pitkäätikkua", jolloin Landry sai lyhyemmän tikun. Mutta Sylvinet ei ollut ratkaisuun tyytyväinen, vaan ehdotti että heitettäisiin "kruunua ja kantaa" kuparirahalla. Kruunu osui hänelle kolme kertaa peräkkäin; se oli siis Landry, jonka lopultakin täytyisi lähteä.

"Näethän että kohtalo on niin määrännyt", sanoi Landry, "ja sinä tiedät että kohtalolleen ei kukaan voi mitään."

Vielä kolmantena päivänä vetisteli Sylvinet, mutta Landry ei enää itkenyt. Ensimäinen lähdön ajatus oli hänelle tuottanut ehkä suurempaakin surua kuin veljelleen, mutta onnettomuutta alati ajatellen oli hän pian siihen tottunut ja pakottanut itsensä ottamaan asian järkevältä kannalta, kun Sylvinet sensijaan oli heittäytynyt tolkuttomaan epätoivoon. Landry oli siis jo päättänyt lähteä, kun Sylvinet vielä ei ollut ennättänyt veljensä lähtöä edes ajatellakkaan.

Niinpä olikin Landryn itsetunto suurempi kuin veljen. Heille oli siksi useasti toistettu ettei heistä milloinkaan tulisi oikeita miehiä, elleivät tottuisi olemaan toisistaan erossa, että Landry neljäntoistavuotiaan heräävän itsetietoisuuden kannustamana alkoi tuntea halua näyttää ettei hän enää ollut mikään lapsi. Hän se aina oli veljeään kehottanut ja johtanut siitä asti, kun ensi kerran ottivat linnunpesän puunlatvasta alas. Hänen onnistui tälläkin kertaa rauhottaa veljensä, ja kun he illalla tulivat kotiin, selitti Landry isälleen että hän ja veljensä olivat päättäneet täyttää velvollisuutensa, että he olivat heittäneet arpaa ja että hänen, Landryn, osaksi oli langennut mennä Pricheen ajamaan suuria härkiä.