Minä olin väsyksissäni aika lailla, ja niinpä sattui, että nukuin siihen paikkaan. Herätessäni sitten en ensimmältä saanut selville ollenkaan, missä oikeastaan olin. Nousin istualle ja tirkistelin ympärilleni, ikäänkuin pikkusen peloissani. Silloin muistin kaikki tyyni. Joki näytti monta, monta virstaa leveältä. Kuuvalo oli niin kirkas, että minä voin laskea montako tukkia ui virrassa sata syltää paikaltani. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa, ja niin näytti myöhäiseltä, ja haisi niin myöhäiseltä. Niin, kyllähän tiedätten mitä minä meinaan, vaikk'en osaa sit' oikein sanoin selittää.
Haukottelin hiukkasen ja ojentelin raajojani, kun yht'äkkiä kuulin jotain ääntä kaukaa veden poikki. Kuultelin tarkasti ja pian äkkäsin mitä se oli. S'oli airojen kitkuntaa hangoissa hiljaisena yönä. Kurkistelin pajupensaan läpi ja näin todellakin veneen uiskentelevan etäällä. En voinut nähdä, montako henkeä siinä oli. Mutta se liukui lähemmälle, ja nyt näin, ett'ei siinä ollut muuta kuin yks mies. Voi, voi, aattelin mä, kai se nyt on ukko, joka tulee, juur kun olis saanut pysyä poissa. Hänen paattinsa ajoi lujan virran mukana vähän alapuolelle minua, mutta pian pyörähytti hän sen rannemmalle suvantoon ja tuli jo niin likelle minua, että melkein olisin ulottunut häneen pyssynpiipulla. No, se oli, kun olikin, isä ukko, ja hän oli selvänä; sen huomasin hänen soudostaan.
En siinä juur päätäni pidellyt; vaan tuossa paikassa kiiti kanootini salaman nopeudella jokea alaspäin, vaikka hiljaa kuin hiiri ja rannan varjossa. Päästyäni pari virstaa poispäin, laskin ulos keskelle virtaa, sillä läheninpä jo lossivalkamaa, josta ihmiset olis voineet nähdä minut ja huutaa "halloo!" Minä laskin kanootini aivan ajopuiden sekaan ja panin pitkälleni sen pohjalle ja annoin sen sitten ajelehtia eteenpäin muun puuvärkin muassa.
Makasin siinä selälläni ja voin paksusti, poltellen piippua ja katsellen kirkasta taivaan kantta. Taivas näyttää niin kovin syvältä, kun sitä noin katselee maatessaan selällään kuutamossa; en ollut ennen äkännytkään sitä seikkaa. Ja kuinka pitkän matkan päästä sitä kuuleekin vettä pitkin tuommoisena yönä! S'on ihmeellistä. Minä kuulin heidän puhuvan lossivalkamalla, kuulin jumaliste jok'ainoan sanan. Muuan mies sanoi, että päivät nyt oli pitenemässä mukamas ja yöt lyhenemässä. Muuan toinen meinasi, ett'ei mukamas tämä yö ainakaan tuntunut lyhyeltä ja silloin toiset nauroi; ja hän sanoi sen toistamiseen, ja he nauroivat toistamiseen. Sitten he herättivät jonkun toisen toverin ja kertoivat sen hänelle ja nauroivat, mutta hän ei nauranutkaan, vaan käski heidän mennä h ttiin ja jättää hänet rauhaan. Ensimmäinen puhuja sanoi aikovansa kertoa jutun muijalleen, joka mukamas sais nauraa oikein haljetakseen, mutta hän itse oli kyllä, sanoi hän, laskenut paljon muhkeampiakin kompia parempina päivinään. Sitten sanoi joku, että kello oli vähä vailla kolmea ja että toivottavasti päivän nousuun ei olis enemmän kuin vähän toista viikkoa. Sitten hiljeni heidän puheensa hiljenemistään, ja minä en enää voinut eroittaa sanoja; kuulin vain jotain muminaa ja vähän väliä naurun pätkän, mutta se tuntui jo tulevan kaukaa.
Minä olin nyt hyvän matkaa lossista. Nousin istualleni, ja siinähän oli eessäni Jacksonin saari, pari virstaa alaspäin, jylhine puineen ja kamalan suurena ja paksuna ja pimeänä kuin lyhdytön höyrylaiva. Hietasärkät saaren yläpäässä eivät olleet näkyvissä nyt tulvan tähden.
Ei kestänyt kauvan, ennenkun olin saareni kohdalla. Kova virta lennätti minut yhtä vauhtia yläpään ohi, mutta sitten tartuin airoihin ja pyörähytin paattini suvantoon ja laskin maalle Illinoisin puolelle antavaan rantaan. Ajoin kanootini syvään ränniin sannassa, jonka tunsin vanhastaan; minun täytyi työntää syrjään pensaanoksia päästäkseni sisään, ja kun olin vetänyt ylös veneen ja laittanut sen kiinni, ei kukaan voinut sitä nähdä ulkoapäin.
Menin ylös ja istuin kaatuneelle puun-rungolle saaren yläniemessä ja katselin ulospäin lavealle joelle ja noita mustia ajopuita ja ylöspäin vanhaan kotikaupunkiin, josta pari kolme valopilkkua vilkahteli. Tuli myöskin mahdottoman iso tukkilautta uiden jokea alaspäin, ja siinä oli palava lyhty keskellä. Katselin sen luisuntaa eespäin, ja kun se oli ihan minun kohdallani, kuulin jonkun miehen sanovan: "Peräairo ulos! Käännä oikealle!" kuulin sen niin selvästi kuin olis hän huutanut mulle korvaan.
Rupesihan samaan aikaan vähän valkenemaan taivaalla, ja minä menin metsän sisään ja panin pitkälleni, levähtääkseni pikkusen ennen aamiaista.
Kahdeksas luku
Herätessäni sitten oli aurinko jo niin korkealla, että kello jo lie käynyt yhdeksättä. Siitä välittämättä makasin siinä vain eelleen ruohossa ja viileässä varjossa mietiskellen maailman menoa, ja olin tyytyväinen ja voin paksusti. Voinhan nähdä auringon vähän pilkistävän tuuheiden puiden läpi, mutta enimmäkseen oli metsä niin tiheää, että siell'oli puoleksi pimeää tai ainakin hämärää sisässä. Missä päivän valo pursui lehtien läpi, oli siinä ikääskuin teirenpilkkuja sammalessa, ja ne huojuivat vähäsen sinne tänne, ja siitä näin että yläilmassa kävi vähän tuultakin. Muutamassa männyssä istui pari oravaa pöpötellen mulle hyvin ystävällisesti.
Mull'oli siinä niin hyvä olla ja laiskotella, ett'en viitsinyt nousta ylös laittamaan itselleni aamiaista. No, olin juuri nukkua jälleen, kun yht'äkkiä yläjoelta päin kumeasti kuului: "bom!" Nousin kyynärpäälleni ja kuultelin; ja pian pamahti uudestaan. Nousin ylös ja katsoin reiästä lehtien läpi, ja minä näin ikääskuin paksun savupilven leijailevan veden päällä, melkein lossipaikan kohdalla. Ja siellä oli myöskin lossivene ajelemassa jokea alaspäin ja täpö täynnään väkeä. Ja nyt minä tiesin mitä siellä hommattiin. "Bom!" Näinhän valkosen savun pölähtävän ulos lossiveneen kyljestä. Hoo, hoo, aattelin mä, kunnialaukauksia mulle! Ampuvat kanoonalla veden yli, saadakseen luurankoni nousemaan pinnalle.
Mull' oli aika lailla nälkä, mutta nyt ei käynyt mennä tekemään ruokatulta; olisivat heti nähneet savun. Sain istua siinä katsomassa kanoonan-savua ja kuulemassa pamauksia. Joki oli siltä kohdalta hyvin leveä, ja sit'on aina turkkasen mieluisa katsella mokomana makeana kesäaamuna, kun aurinko paistaa; ja mull'olis ollut oikein hauska istua siinä katselemassa, kun he pyydystelit jäännöksiäni joen pohjasta, kunhan mulla vain olis ollut jotain syötävää. No, mutta satuimpa siinä sitten yht'äkkiä muistamaan, että aina, kun joku on hukkunut, pistetään vähän elohopeaa muutamiin junttapulliin ja annetaan niiden uida virran mukana; jolloin ne pysähtyvät siihen paikkaan, jossa hukkunut luuranko makaa. Nyt menen minä väijymään, tuumasin mä, ja jos joku tuommonen pulla tulee minua hakemaan, niin minä vastaan siitä, että se osuu oikeaan paikkaan. Muutin saaren toiselle rannalle, sille, joka antoi Illinoisin puolelle, koettamaan onneani. Ja mitäs ollakkaan! Siinä tuli totta maarian muhkea junttapulla tanssien veden päällä, ja minä heti sitä tavottelemaan pitkällä kepillä, mutta mun jalkani luiskahti ja kakku karkasi tiehensä. Minä olin tietysti tällännyt itseni paikkaan, jossa virta juoksi lähinnä rantaa; niin viisas toki olin. No, yht'äkkiä tuli siinä toinen pehmeä pulla purjehtien, ja sillä kertaa onnistuin. Otin pois tulpan ja puistin pois pienen elohopeapallon ja iskin hampaani pullaan. Se oli oikein herrasväen junttapullaa, eikä mitään prostoita.
Minä voin paksusti kuin provasti, istuessani siinä lehdikossa kaatuneen puun päällä mukeltaen makosta leipää ja katsellen lossivenettä, jossa niin hartaasti minua naarattiin. Ja silloin pisti myös päähäni hyvä aatos. Tulin näet tuumaamaan, että leskirouva Douglas tai pitäjän pastori tai joku muu jumalinen ihminen oli rukoillut, että tämä junttapulla osuisi juur siihen paikkaan, jossa minä olin, ja sen se nyt oli tehnytkin, totta totisesti. Niin että tuosta rukoilemisesta sittenkin mahtaa lähteä jotain. Mutta niin on varmaankin laita ainoastaan jos siihen rupee joku paremman-puoleinen ihminen, niinkuin esimerkiksi pastori tai leskirouva; minulle se ei luonnista, sen olen nähnyt, eikä arvattavasti minun kaltaisilleni.