Джек Лондон - Erämaan kutsu стр 6.

Sinä päivänä he kulkivat neljäkymmentä englannin penikulmaa, tie kun ei ollut niin huonoa, mutta senjälkeisenä ja monena seuraavana päivänä täytyi heidän kulkea kiertoteitä ja työskennellä ankarammin, eivätkä sittenkään päässeet niin pitkälle. Säännöllisesti käveli Perrault kulkueen etunenässä polkien lunta leveillä, litteillä kengillään, helpottaakseen heidän kulkuansa. François, joka hoiti reen ohjaustankoa, vaihtoi toisinaan, vaikkei usein, paikkaa hänen kanssansa. Perraultilla oli kiire ja hän oli koko lailla ylpeä jäiden tuntemisestaan. Tämä tunteminen olikin välttämättömän tarpeellinen, sillä syysjää oli hyvin ohutta ja virtapaikassa ei jäätä ollut ollenkaan.

Päivä päivältä, loppumattomassa jaksossa, ponnisteli Buck eteenpäin valjaissaan. Liikkeelle lähdettiin aina kauan ennen aamunsarastusta ja päivän valjetessa oltiin jo pitkällä, monta uutta penikulmaa taakse jätettynä. Eikä milloinkaan asetuttu leiriin ennenkuin pimeän tultua, mutta silloin sai kukin kalaosansa ja jokainen kaivautui sitten lumeen nukkuaksensa. Buck oli hyvin ahne. Hänen jokapäiväinen annoksensa puolitoista naulaa auringonkuivukalaa näytti katoavan olemattomiin. Koskaan ei hän saanut kyllikseen ja nälän tuskat kalvoivat häntä lakkaamatta, kun sitävastoin toiset koirat, jotka eivät olleet niin suuria ja muutoin olivat tottuneita tähän ankaraan elämään, eivät saaneet enempää kuin naulan kukin ja kuitenkin pysyivät hyvissä voimissa. Buck menetti pian entisen nirsuutensa. Aluksi hän söi hitaasti, mutta huomasi pian, että toverinsa lopetettuaan ennen häntä sieppasivat itselleen hänen jälellä olevan osansa. Ei kannattanut ollenkaan koettaa puolustaa palasiansa. Hänen ajaessaan paria, kolmea käpälämäkeen, katosi ruoka toisten kurkkuihin. Päästäkseen tästä pulasta, päätti hän syödä yhtä nopeasti kuin toisetkin ja nälkä johti hänet niin pitkälle, ettei hän ollenkaan pitänyt itseään liian hyvänä ottamaan, mikä ei ollut hänen omaansa. Hän näki miten toiset tekivät ja oppi heistä. Kerran hän näki kuinka Pike, muuan uusista koirista muuten taitava teeskentelijä ja varas hyvin viekkaasti varasti palasen sianlihaa Perraultin kääntäessä selkänsä. Seuraavana päivänä teki Buck saman kepposen ja onnistui pääsemään pakoon koko saaliineen. Nousi mahdoton hälinä, mutta Buck vältti kaikki epäluulotkin. Muuan hänen tovereistaan Dub joka usein käyttäytyi kömpelösti ja aina joutui kiinni rikoksistaan, sai kärsiä rangaistuksen Buckin pahasta teosta.

Tämä ensi varkaus oli merkkinä siitä, että Buck saattoi kestää ja tulla toimeen kovassa, vihamielisessä Pohjolassa. Se toi esille hänen kykynsä mukautua muuttuneisiin olosuhteisiin, mikä pelasti hänet joutumasta pikaisen, hirvittävän kuoleman omaksi. Vielä se osoitti hänen siveellisyytensä joutuneen rappiolle, olevan murskaantumaisillaan, mutta sehän olikin vain tarpeeton painolasti olemassaolon häikäilemättömässä taistelussa. Alhaalla Etelässä, missä oli uskollisuutta ja hyvää toveruutta, saattoi hyvinkin kunnioittaa toisten omaisuutta ja persoonallisia tunteita, mutta Pohjolassa, missä väkivalta ja puolueellisuus vallitsivat, olisi aivan hullu, jos ajattelisi sellaisia. Ja jos tekisi niin, joutuisi auttamattomasti hukkaan.

Eihän Buck nyt juuri näin kirkkaasti ja selvästi arvostellut. Hän oli aivan yksinkertaisesti sopiva uuteen elämäänsä ja mukautui tietämättä sen vaatimuksiin. Koko elämässään ei hän koskaan ollut peräytynyt taistelusta, olipa se sitten koskenut mitä tahansa. Mutta punanaapukkainen mies oli karttuineen iskenyt häneen alkuperäisemmän peruslain. Sivistyneenä koirana olisi hän saattanut uhrata elämänsä siveellisen velvollisuuden puolesta, esimerkiksi puolustaakseen tuomari Millerin ratsupiiskaa, mutta että hän nyt oli täydellisesti peräytymässä sivistyksestä, sitä todisti juuri hänen kykynsä kääntää selkä siveellisille velvollisuuksille pelastaakseen oman nahkansa. Hän ei varastanut siksi, että tämä seikka olisi huvittanut häntä, vaan tyydyttääkseen vatsansa vaatimuksia. Eikä hän varastanut avoimesti; vaan viekkaasti ja salaa, koska hän kunnioitti toisten karttuja ja hampaita. Sanalla sanoen hän teki minkä teki siksi, että oli helpompaa tehdä se, kuin jättää tekemättä.

Hänen kehityksensä tai paremmin peräytymisensä kävi hyvin nopeaan. Lihakset kävivät raudanlujiksi ja kaikki tavallinen tuska jätti hänet tunnottomaksi. Ja taloudelliseksi hän kävi niin hyvin sisäisesti kuin ulkonaisestikin. Hän saattoi syödä mitä tahansa, kuinka inhottavaa ja sulamatonta se olikin, ja saatuaan tämän sisäänsä, imi hänen vatsanesteensä syödystä aineesta ravinnon aina viimeiseen hiukkaseen asti, minkä jälkeen hänen verensä kuljetti sen jokaiseen etäisimpäänkin paikkaan hänen ruumiissaan, joka siitä tuli sekä lujaksi että sitkeäksi. Näkönsä ja hajuaistinsa terottuivat aivan ihmeellisesti, kuulonsa kävi niin erinomaiseksi, että hän unissaankin kuuli heikoimmankin kolinan tietäen, ennustiko se rauhaa vai vaaraa. Hän oppi pureksimaan varpaittensa väliin tarttuneen jään, ja ollessaan janoinen, paksun jääkerroksen peittäessä juotto-avantoa, osasi hän murtaa sen kohoamalla takajaloilleen ja sitten laskeutumalla jäälle etujalat jäykkinä. Hänen etevin ominaisuutensa oli osata vainuta tuulta ja laskea sen laatu edeltäkäsin. Olipa kuinka tyyntä tahansa hänen kaivaessaan itselleen koloa puun juurelle tai rantaäyräälle, löysi aamun tieneessä sattunut tuuli hänet aina suojanpuolelta.

Eikä hän oppinut vain kokemuksesta, vaan kauan sitten sammuneet vaistotkin heräsivät eloon hänessä. Sukupolvien kesyn elämäntavan tulos haihtui vähitellen. Hämärät havainnot ajalta, jolloin sukunsa vielä oli ollut nuori, versoivat hänessä epämääräisesti ajalta, jolloin villit koirat hyökkäilivät joukoin aarniometsissä tappaen saaliinsa sen saavutettuaan. Hänen ei ollut vaikea oppia iskemään kiinni, viiltämään halki tai puremaan poikki kurkun yhtä nopeasti kuin susikin. Siten olivat hänen muinaiset esi-isänsä tehneet. Ja ne elivät nyt uudestaan hänessä. Entinen elintapa ja vanhat temput, jotka nämä olivat jättäneet perinnöksi jälkeläisilleen, olivat hänenkin. Hän harjoitti kaikkea ponnistuksetta, keksimättä siinä mitään uutta, aivankuin olisi kaikki aina piillyt hänen luonnossaan. Ja kun hän kylminä öinä kohotti kuononsa tähtiä kohti ja antoi kuulua pitkäveteisen, susimaisen ulvonnan, olivat ne hänen esi-isiänsä jo kuitenkin kauan sitten sekoittuneet maan tomuun jotka hänen kauttansa käänsivät kuononsa tähtiä kohti ja ulvoivat vuosisatojen takaa. Hänen äänenpainonsakin oli heidän sama, jolla he olivat purkaneet surujansa ja omalla tavallansa tulkinneet suurta hiljaisuutta, kylmyyttä ja pimeyttä.

Todistukseksi minkälainen nukkeleikki elämä on, virtasi ikivanha laulu hänen rinnastaan hänen palatessaan omiensa alkuperäisiin elintapoihin. Ja se tapahtui siksi, että ihmiset olivat löytäneet keltaista metallia Pohjolasta ja siksi, että puutarharenki Manuelilla ei ollut niin suurta palkkaa, että se olisi riittänyt muuhunkin kuin ruokaan ja vaatteisiin hänelle itselleen, hänen vaimolleen ja heidän monille pienille jälkeläisilleen.

III.

Alkuperäinen villi luonto

Alkuperäinen villi luonto oli siis voimakas Buckissa ja se kävi yhä väkevämmäksi niiden ankarien olosuhteiden pakosta, joissa hänen nykyinen elämänsä kului. Mutta hän osasi salata tämän seikan. Hänen juuri herännyt viekkautensa kehoitti häntä tasapainoon ja itsensä hillitsemiseen. Hänellä oli liian paljon oppimista perehtyessään uuteen elämäänsä, jotta olisi tuntenut mielensä uhkarohkeaksi ja hän koetti olla antautumatta riitoihin, vieläpä väittikin niitä mahdollisuuden mukaan. Koko hänen käytöksensä alkoi saada varovaisuuden leiman. Hän ei osoittanut mitään taipumusta kiivaisiin, äkillisiin tekoihin, ja huolimatta hänen ja Spitzin välisestä katkerasta vihasta, ei hän tehnyt itseään syylliseksi mihinkään kärsimättömyyteen tätä kohtaan, vaan vältti päinvastoin pienimmälläkään tavalla loukkaamasta häntä.