Sanattoman sopimuksen tapaiseksi siten muodostui, että pikku Edward sai viettää suurimman osan vuotta hovissa ja näytti olevan yhtä likeisesti molempien perheiden jäsen, vaikka näiden keskinäinen seurustelu oli muutoin hyvin vähissä. Nuorukaisen kasvatusta ohjasivat vuorotellen sedän ja isän maku ja mielipiteet. Vaan siitä seuraavassa luvussa enemmän.
II.
Kasvatus
Sankarimme kasvatus oli jokseenkin hajanaista. Lapsena hänen terveytensä kärsi tahi luultiin kärsivän (mikä on aivan samaa) Lontoon ilmanalasta. Senvuoksi aina heti, kun isän oli lähteminen kaupunkiin virkavelvollisuuksiensa, parlamentin avaamisen tahi jonkin valtiollisen suunnitelmansa vuoksi ja hän oleskelikin siellä tavallisesti kahdeksan kuukautta vuodesta Edward vietiin Waverley-Honouriin. Silloin hänen opettajissaan ja kasvattajissaan tapahtui täydellinen vaihdos. Brerewood Lodgessa hänen isänsä kirjuri, hyvätapainen ja sivistynyt mies, omisti tunnin tahi pari päivässä Edwardin kasvatukselle, ja hovissa sai setä siitä huolehtia.
Jossakin määrin kunnollisesti sitä sielläkin hoidettiin. Sir Everardin kotikappalainen, joka oli ollut Oxfordin yliopistossa, vaan tullut erotetuksi kieltäytyessään vannomasta uskollisuudenvalaa Yrjö I: lle, ei ainoastaan perusteellisesti tuntenut klassillisia kieliä, vaan oli melkoisesti perehtynyt eri tieteisiin ja osasi useaa uudempaa kieltä. Mutta hän oli vanha ja liian leppeä; ja ne väliajat, jolloin Edward oli kokonaan vapaa hänen ohjauksestaan, höllensivät hänen määräysvaltaansa siinä määrin, että poika sai milteipä opiskella miten ja mitä vain itse halusi. Hänellä oli harvinaisen nopea äly, mutta saadessaan lueskella omaksi huvikseen ja vapaiden oikkujensa mukaan, hän joutui vielä pitkät ajat jälkeenpäin kärsimään siitä haittaa luonteelleen ja elämälleen.
Waverley-Honourin kirjastohuone, avara goottilainen sali kaksinkertaisine kaarineen ja lattiarivineen, sisälsi sellaisen hajallisen ja suuren kirjavaraston kuin kahden vuosisadan kuluessa oli saattanutkin kerätä perhe, joka oli aina ollut rikas ja tietysti taipuisa loistavuuden merkiksi täyttämään kirjahyllynsä uusimmalla ajan kirjallisuudella, valitsematta niitä sisältönsä tahi arvonsa mukaan. Tässä valtakunnassa sai Edward mielinmäärin samoilla kauttaaltaan. Hänen opettajansa oli kiintynyt omiin tutkimuksiinsa; kirkolliset asiat ja uskonnolliset kiistat sekä taipumus oppineeseen lepäilemiseen saivat hänen kernaasti tarttumaan jokaiseen tekosyyhyn, jonka nojalla hänen ei tarvinnut ulottaa ankaraa ja säännöllistä valvontaa pojan yksityisiin lueskeluihin, kun ne kerran olivat opetustuntien ulkopuolella. Sir Everard ei ollut milloinkaan ollut lukumiehiä, ja oli sisarensa tavoin yleensä sitä mieltä, että laiskuus ei sovellu minkäänlaatuisen lueskelun kumppaniksi, ja että pelkkä ajatuksetonkin kirjaimien silmäileminen on hyödyllistä ja kiitettävää, tarkemmin harkitsematta, mitä aatteita tahi oppeja ne edustavat. Huvittelun halussa, minkä parempi ohjaus olisi piankin voinut kääntää tiedonharrastukseksi, nuori Waverley siis ajelehti tässä kirjameressä niinkuin laiva ilman luotsia tahi peräsintä. Ja kuitenkin, hänen saatuaan ahdetuksi tietoonsa paljon sellaista mitä harvat tietävät, häntä saattoi täydellä syyllä sanoa oppimattomaksi, sillä hän tiesi vähän sellaista, mikä antaa miehelle arvokkuutta ja tekee hänet kykeneväksi hankkimaan hyvän aseman muiden kansalaisten joukossa. Edwardin äiti kuoli seitsemän vuotta sen jälkeen kuin veljekset olivat tehneet sovinnon, ja Richard Waverley itse, alettuaan tuon tapauksen johdosta yhä vakituisemmin asustella Lontoossa, oli liiaksi vaipunut omiin kunnianhimoisiin aikeisiinsa, huomatakseen pojastaan muuta kuin, että tämä oli kovin ahkera lukumies ja nähtävästi piispan-alku. Olisipa hän vain arvannut poikansa unelmat ja tunteet, niin olisi johtunut aivan toisenlaiseen päätökseen.
Kuudentoista vuoden ikäisenä Edward Waverley ei ainoastaan ollut kykenemätön vakaviin ja järkeviin opintoihin, vaan myöskin oli suuressa määrin kyllästynyt kaikkeen lueskeluun ylimalkaan. Hänen hajamielisyytensä ja yksinäisyyden-rakkautensa kävivät niin silmäänpistäviksi, että herättivät hellää huolestumista Sir Everardissa. Tämä koetti vastapainoksi noille taipumuksille saada veljenpoikaansa innostumaan metsästykseen, oman nuoruutensa parhaaseen huvitukseen. Mutta kun Edward pääsi siinä urheilussa saavuttamaan jonkinlaisen taidon, sekin herkesi olemasta huvia hänelle. Seuraelämästäkään hänellä ei tullut mitään; muutamia hyväsukuisia nuoria miehiä kyllä oli lähistöllä, vaan Edward tunsi jonkinlaista kömpelyyttä heidän parissaan, yksinäisten elämäntapojensa vuoksi. Hänen herkkätuntoisuutensa ei suurin surminkaan olisi tahtonut tulla huomion alaiseksi jonkin pikku seurasäännön rikkomisesta, ja kun ei ollut varma, ettei niin tapahtuisi, hän luuli olevansa vastahakoinen ja soveltumaton seurustelemaan muiden piireissä.
Ne hetket, mitkä hän vietti setänsä ja tätinsä seurassa, kuluivat entisajan jo monasti toisteltujen kertomusten kuuntelussa. Vaan siitäkin hänen mielensä vallitseva puoli, mielikuvitus, sai useasti kiihdytystä. Wilibert Waverleyn urotyöt Pyhässä maassa, hänen pitkällinen poissaolonsa ja vaaralliset seikkailunsa, luultu kuolemansa, ja paluunsa samana iltana, jona hänen sydämensä rakastettu oli ottanut puolisokseen sen sankarin, joka noiden vuosien kuluessa oli suojellut häntä loukkauksilta ja sorrolta; jalomielisyys, jolla ristiretkeilijä luopui vaatimuksistaan ja haki läheisestä luostarista sen rauhan, jota ei mikään voi riistää tällaiset sukutarinat saivat hänen sydämensä hehkumaan ja silmänsä säihkymään. Eikä häneen vähemmin vaikuttanut tätinsä kertomus lady Alice Waverleyn kärsimyksistä ja urhoudesta suuren kansalaissodan aikana. Kunnianarvoisan vanhuksen lempeät kasvot saivat majesteetillisemman ilmeen, hänen kertoessaan miten Kaarlo-kuningas Worcesterin taistelun jälkeen oli saanut kokonaiseksi päiväksi suojan Waverley-Honourissa, ja miten, kun joukko ratsumiehiä läheni rakennusta tutkimaan, lady Alice lähetti nuorimman poikansa muutamien palvelijain keralla heitä vastaan, käskien näiden hengellään hankkimaan kuninkaalle tunnin pelastumisajan. "Ja Jumala armahtakoon", oli Rachel-tädillä tapana jatkaa, luoden pitkän silmäyksen sankarittaren muotokuvaan, "kuninkaansa pelastuksen hän sai kyllin kalliisti maksaa lempilapsensa kuolemalla. He toivat hänet tänne vankinaan, kuolettavasti haavotettuna; ja vielä tänä päivänä voit seurata hänen verisiä jälkiään suurelta pääovelta pikku käytävää myöten saliin asti, missä he laskivat hänet äitinsä jalkojen juureen kuolemaan. Mutta hänellä oli se lohdutus, että sai äitinsä katseesta lukea epätoivoisen puolustuksensa saavuttaneen mitä tarkotettiin. Oi, muistan", jatkoi hän, "hyvin muistan nähneeni erään, joka tunsi hänet ja rakasti häntä. Miss Lucy St. Aubin eli ja kuoli neitona hänen tähtensä, vaikka oli maan kauneimpia ja rikkaimpia. Koko maailma häntä tavotteli, vaan hän kantoi kaiken ikänsä surupukua William paran vuoksi, sillä he olivat kihlatut, ja kuoli vuonna no, sitä en muista, mutta sen kyllä muistan, että saman vuoden marraskuussa, tuntiessaan voimiensa riutuvan, hän tahtoi vielä kerran tulla Waverley-Honouriin ja täällä kävi kaikissa rakkaissa paikoissa, joissa oli oleskellut isosetäni kanssa, ja siirrätti pois lattiamatot, tarkastellakseen hänen verijälkiään. Jos kyyneleet olisivat voineet pestä ne pois, niitä ei enää olisikaan nähtävissä, sillä koko talossa ei ainoakaan silmä jäänyt kuivaksi. Olisi voinut luulla, Edward, että yksinpä puutkin säälivät hänen murhettaan, sillä niiden lehdet putoilivat hänen ympärilleen ilman hienointakaan tuulen henkäystä, ja tosiaan hän näytti sellaiselta, joka ei enää milloinkaan ollut näkevä niitä vihreinä."