Вальтер Скотт - Lammermoorin morsian стр 5.

Avaran goottilais-tyylisen etuhuoneen kautta astuessaan herra William Ashton kuuli tyttärensä harpun soivan. Soitanto, kun soittajat ovat näkymättömissä, herättää meissä aina ihmettelyn sekaista mielihyvää ja tuo mieleemme lintujen luonnollisen konsertin vehmaissa lehdoissa. Herra Ashtonkin, vaikk'ei hänen tapansa juuri ollut suoda sijaa tämmöisille luonnollisille, yksinkertaisille tunteille, oli sittenkin ihminen ja isä. Hän pysähtyi siis kuunnellen, miten Lucy Ashtonin äänen hopeinen helähdys sointui yhteen soitannon kanssa. Se oli vanha sävel, johon joku oli sovittanut seuraavat sanat:

Tähän laulu loppui, ja valtiosinetinvartia astui tyttärensä kamariin.

Laulun sanat näyttivät olevan vain laulajan oman luonteen mukaisia. Sillä Lucy Ashtonin erinomaisen kauniit, vaikka vielä hiukan lapselliset kasvot olivat ikäänkuin luodut ilmaisemaan mielenrauhaa, iloisuutta ja välinpitämättömyyttä maallisten huvitusten tyhjää loistoa kohtaan. Hänen kiharansa, jotka olivat tumman kullankarvaiset, valuivat alas molemmin puolin hohtavan valkoista otsaa, aivan kuin tummentuneet, himmeät auringonsäteet luminietoksen kupeita myöten. Hänen katseensa oli erinomaisen lempeä, siveä, kaino ja neitseellinen ja näytti pikemmin pakenevan vieraan satunnaista silmäystä kuin viekoittelevan sitä puoleensa. Jotakin madonnantapaista oli hänen muodossaan; siihen kenties oli syynä heikko terveys tai kenties se, että hän eli perheessä, jonka kaikkien jäsenten luonne oli tulisempi, toimeliaampi, voimakkaampi kuin Lucyn oma.

Mutta tämä hänen hiljaisuutensa ei suinkaan johtunut siitä, että hän olisi ollut penseätunteinen, kylmäsydäminen. Saadessaan seurata omaa aistiansa ja sydäntänsä Lucy Ashton oli erinomaisen herkkä kaikille romanttisille tunteille. Suurella halulla hän lueskeli salaa noita vanhoja tarinoita palavasta rakkaudesta ja järkähtämättömästä uskollisuudesta, joihin sekaantui, niinkuin noihin tarinoihin useimmiten, kummallisia tapahtumia ja yliluonnollisia kauhuja. Tämä oli hänen rakas mielikuvitusmaailmansa, ja siinä hän rakenteli pilvilinnojaan. Mutta tätä ihastuttavaa, vaikka petollista rakennustointansa hän harjoitteli vain salaa. Omassa syrjäisessä kammiossaan tai siinä lehdossa, jonka hän oli omaksensa valinnut ja nimensä mukaan nimittänyt, hän mielikuvituksessaan oli jakelevinaan palkintoja turnajaisissa tai sytytteli silmiensä säteillä urhoollisten taistelijain sydämet; tai hän vaelsi erämaissa Unan3 seurassa jalomielisen leijonan suojelemana; tai oli itse olevinansa koristelematon, mutta jalosydäminen Miranda ihme- ja taikasaaressa.

Mutta ulkonaisessa olossaan, suhteessaan tämän maailman asioihin, Lucy mielellään taipui omaistensa voimakkaan vaikutuksen mukaan. Asiat, joita piti valita, olivat hänelle ylimalkaan niin yhdentekeviä, ettei hän viitsinyt vastustella, ja mielellään hän päätöksissään seurasi ystäviensä tahtoa, sillä omassa tahdossaan hän kenties ei olisikaan löytänyt mitään yllytintä. Jokainen lukijoistani on varmaan jossakussa hänelle tutussa perheessä huomannut jonkun myöntyvän, hiljaisen jäsenen, joka voimallisempien, innokkaampien henkilöiden yhteydessä eläen aina taipuu muiden tahtoon, yhtä kykenemättömänä vastarintaan kuin rientävään virtaan heitetty kukkanen. Ja tavallisesti käy niin, että tämmöinen mukaantuvainen, helposti taipuva, muiden johtoa nurisematta totteleva olento tulee niiden lempilapseksi, joiden haluille hän näyttää kernaasti ja vastaanhangoittelematta uhraavan omat halunsa.

Näin oli silminnähtävästi myös Lucy Ashtonin laita. Kavala, varovainen, maallisiin asioihin kietoutunut isä rakasti häntä hellällä rakkaudella, jonka voima välistä äkkiarvaamatta kuohahtaen saattoi tämän miehen sydämen tavattomaan liikkeeseen. Lucyn vanhemmalla veljellä, joka vielä ylpeämmin kuin isä asteli kunnianhimon tietä, oli lämpimiäkin tunteita. Vaikka hän oli soturi tänä irstaisena aikakautena, piti hän kuitenkin Lucy-siskoansa rakkaampana kuin huvitustaan, vieläpä rakkaampana kuin sotamainettaan ja kohoamistaan korkeampiin sotilasvirkoihin. Nuorempi veli, joka oli siinä iässä, jolloin mieli eniten haluaa joutavuuksia, kertoi aina sisarelle, niinkuin uskotulle ystävälleen, kaikista iloistansa ja suruistansa, onnistuneista metsäretkistänsä ja riidoistaan kasvattajansa sekä opettajiensa kanssa. Näitä kaikkia seikkoja, vaikka ne olivatkin mitättömiä, Lucy kuunteli maltillisena ja osaaottavan tarkkaavaisena. Ne liikuttivat tai huvittivat Henryä, siinä kyllin syytä Lucyn tarkasti niitä kuunnella.

Yksin äidin sydän ei tuntenut tätä hellää, voimakasta rakkautta, jolla muut perheenjäsenet hyväilivät Lucya. Ashtonin rouvan mielestä hänen tyttärensä pehmeys, joksi hän sitä sanoi, muka oli selvänä merkkinä siitä, että isän halvempisukuinen veri Lucyn suonissa täytti suurimman sijan; pilkoillaan äiti mainitsi häntä Lammermoorin paimentytöksi. Mahdotonta oli olla aivan rakastamatta näin lempeätä, hiljaista olentoa; mutta Ashtonin rouva piti vanhinta poikaansa, joka runsain määrin oli perinyt hänen oman kunnianhimoisen, rohkean luonteensa, rakkaampana kuin tytärtään, jonka hiljaisuus hänestä näytti olevan heikkomielisyydelle sukua. Vanhin poika oli vielä yksipuolisemmin rakkaampi äidillensä siitä syystä, että hän, vastoin skotlantilaisten aatelissukujen yleistä tapaa, oli saanut ristimänimensä suvun päämiehen nimen mukaan.

"Sholto-poikani", sanoi äiti, "on kannattava äidinpuolisen sukunsa tahratonta kunniaa ja koroittava, ylentävä isänpuolistakin. Lucy-parka ei kelpaa kuninkaan hoviin eikä vierassaleihin. Joku maalla asuva herrasmies parhaiten sopisi hänelle aviopuolisoksi, niin rikas, että hän voisi hankkia vaimolleen mukavan elämän, jossa Lucyn ei tarvitsisi lainkaan vaivata itseänsä ja jossa hän ei saisi tilaisuutta vuodattaa kyyneleitä muusta syystä kuin siitä lempeästä pelosta, että hänen miehensä joskus ajaessaan kettua sattuisi taittamaan niskansa. Eipä meidän sukumme tällä tavalla kohoaisi eikä sen valtakaan täten vahvistuisi eikä karttuisi. Valtiosinetinvartian arvo on vasta äsken saatu; sitä on koetettava lujittaa siten, että näytämme siihen jo tottuneilta, sen ansainneilta ja valmiilta sitä puolustamaan ja pitämään siitä kiinni. Vanhalle juurtuneelle korkeudelle ihmiset kumartavat tottumukseksi käyneellä ja isiltäperityllä nöyryydellä; meidän edessämme he seisoisivat kaula kenossa, jollei sitä väkisin taivutettaisi kumarruksiin. Lammaskarsinassa tai luostarissa parhaiten paikallaan olevalla tyttärellä ei ole kykyä vaatia kunnianosoitusta, missä siihen vastahakoisesti taivutaan. Ja koska Jumala ei ole meille kolmatta poikaa suonut, olisi ainakin Lucyn pitänyt olla sen luonteinen, että olisi pojan sijan täyttänyt. Onnelliseksi sen hetken sanoisin, jona Lucy antaisi kätensä miehelle, jolla olisi enemmän kykyä kuin hänessä itsessään tai jonka kunnianhimo olisi yhtä matalalla matelevainen."

Näin ajatteli äiti, jonka silmissä hänen lastensa sydämen hyveet ja heidän vastainen kotoinen onnensa olivat aivan mitättömät säätyarvon ja maallisen korkeuden rinnalla. Mutta, niinkuin monestikin kiivaat, maltittomat vanhemmat, erehtyi Ashtonin rouva tyttärensä sydäntä arvostellessaan. Sillä siinä kyti kylmimmän penseyden alla noiden tulisten tunteitten itu, jotka toisinaan yhtenä yönä puhkeavat ilmi samoin kuin profeetan kurpitsa ja ihmetyttävät katsojaa ennenarvaamattomalla kiivaudellaan ja voimallaan. Lucyn sydän näet tuntui kylmältä siitä syystä, ettei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi sen sytyttänyt tai herättänyt. Hänen elämänsä oli tähän asti kulunut yksitoikkoisesti, hiljaisesti, ja olisipa ollut hänelle onneksi, jollei sen nykyinen tyyni juoksu olisi ollut virran kaltainen, joka hiipii kosken niskaa kohti!