Tahdon näissä tutkistelemuksissa ensinnä lähteä aivan empirisestä, kokemuksen kannasta. Tällöin meillä on lähinnä edessämme se kieltämätön tosiseikka, että ihminen luontaisen tuntonsa mukaisesti ei ainoastaan omasta kohdastaan pelkää kuolemaa enemmän kuin mitään muuta, vaan myöskin kiihkeästi murehtii omaistensa kuolemaa, eikä ilmeisesti tee tätä itsekkäästi, itse kärsimänsä menetyksen vuoksi, vaan säälistä sen suuren onnettomuuden johdosta, mikä toisia on kohdannut; siksi soimataankin ihmistä, joka ei sellaisessa tapauksessa itke eikä murehdi, kovasydämiseksi ja tunnottomaksi. Tämän kanssa rinnakkainen on tosiseikka, että kostonhimo karkeimmissa asteissaan tavoittaa vastustajan kuolemaa, suurimpana pahana mitä voi tapahtua. Arvelut vaihtuvat ajan ja paikan mukaan; mutta luonnon ääni pysyy aina ja kaikkialla samana, sitä on siis ennen kaikkea tarkattava. Se näkyy nyt tässä selvästi ilmaisevan, että kuolema on suuri onnettomuus. Luonnon kielessä merkitsee "kuolema" häviötä. Ja että kuolema on vakava asia, käy ilmi jo siitä, että elämä, kuten jokainen tietää, ei ole mitään leikkiä. Emme kai ansaitse mitään parempaa kuin nämä molemmat.
Itse teossa on kuolemanpelko tiedosta kokonaan riippumaton: sillä eläin tuntee sitä, vaikka se ei tiedä kuolemasta mitään. Kukin olio tuo sen syntyessään mukanaan maailmaan. Tämä a priori, ennen kokemusta esiintyvä kuolemanpelko ei olekaan mitään muuta kuin elämäntahdon2 nurjapuoli tahdon, joka juuri on meidän olemuksemme. Senvuoksi on jokaisella eläimellä synnynnäinen huoli elämänsä ylläpidosta ja pelko sen häviöstä: tämä siis, eikä pelkkä tuskan karttaminen, ilmenee siinä arassa huolekkuudessa, millä eläin koettaa asettaa itsensä ja vielä enemmän sikiönsä turvaan jokaiselta, joka saattaisi käydä sillä vaaralliseksi. Miksi eläin pakenee, vapisee ja koettaa piiloutua? Koska se on pelkkää elämäntahtoa, mutta sellaisena se on kuolemalle alttiiksi annettu ja se tahtoisi voittaa aikaa. Niin menettelee luontaisesti myös ihminen. Suurin onnettomuus, pahin, millä missään voidaan uhata, on kuolema, suurin pelko kuolemanpelko. Mikään ei niin vastustamattomasti tempaa meitä vilkkaimpaan myötätuntoon kuin toisen hengenvaara, mikään ei ole kauhistuttavampaa kuin teloitus.
Mutta täten ilmenevä ääretön kiintyminen elämään ei saata olla peräisin tiedosta ja harkinnasta: näiden valossa se päinvastoin näyttää typerältä, koska elämän ulkokohtainen arvo on epätietoinen, ja ainakin jää epäiltäväksi, onko olemista pidettävä olemattomuutta parempana niin, jopa täytyy olemattomuuden päästä voitonpuolelle, jos kokemus ja harkinta pääsevät vaikuttamaan. Jos hautojen ovia kolkutettaisiin ja kuolleilta kysyttäisiin, tahtovatko nousta elämään taas, pudistelisivat he päätään. Sensuuntainen on myös Sokrateen käsitys Platonin puolustuspuheessa, eikä iloinen ja rakastettava Voltairekaan voi olla sanomatta: "on aime la vie; mais le néant ne laisse pas d'avoir du bon" elämää rakastetaan; mutta olemattomuus ei ole vailla etujaan. Ja toisessa paikassa: "je ne sais pas ce que c'est que la vie éternelle, mais celle-ci est une mauvaise plaisanterie" en tiedä mitä ikuinen elämä on, mutta tämä on huonoa pilaa. Sitäpaitsihan täytyy elämän joka tapauksessa pian loppua; niin että ne muutamat vuodet, jotka meidän vielä pitää olla olemassa, tykkänään häviävät sen äärettömän ajan rinnalla, jolloin ihmistä ei enää ole.
Senvuoksi näyttää harkinnan valossa suorastaan naurettavalta olla tästä ajan katkelmasta niin huolissaan, niin suuresti vapista, kun oma tai vieras elämä joutuu vaaraan, ja sepittää murhenäytelmiä, joiden peloittavuus johtuu vain meidän kuolemanpelostamme. Mainittu valtava kiintyminen elämään on näin ollen järjetön ja sokea: se on vain siten selitettävissä, että meidän koko tosiolemuksemme jo itse on elämäntahtoa, jolle olemisen senvuoksi täytyy olla korkein hyvä, niin katkeroitunut, lyhyt ja epävarma kuin tämä lieneekin; ja siten, että mainittu tahto itsessään ja alkuaan on tiedoton ja sokea. Kaukana siitä että tieto olisi tämän elämäänkiintymyksen alkuperä, se suorastaan vaikuttaa tähän ehkäisevästi, paljastaessaan elämän arvottomuuden ja täten vastustaessaan kuolemanpelkoa. Kun tämä tieto milloin voittaa ja ihminen siis rohkeana ja rauhallisena käy kohti kuolemaa, kunnioitetaan tätä suurena ja jalona tekona: me juhlimme siis silloin tiedon voittoa sokeasta elämäntahdosta, joka kuitenkin on oman olentomme ydin. Samaten halveksimme sitä, jossa tieto tässä taistelussa joutuu tappiolle, joka senvuoksi ehdottomasti kiintyy elämään, joka lähestyvää kuolemaa vastaan ponnistaa viimeiset voimansa ja epätoivoisena ottaa sen vastaan;3 ja kuitenkin ilmenee hänessä vain itseytemme ja luonnon alkuperäinen olemus. Kuinka voisi saattaa tässä ohimennen kysyä rajaton rakkaus elämään ja pyrkimys säilyttää sitä kaikin tavoin, niin kauan kuin mahdollista, näyttää alhaiselta ja halveksittavalta, ja kuinka niinikään jokaisen uskonnon kannattajat voisivat pitää sitä tälle arvottomana, jos se olisi kiitollisuudella tunnustettava suopeiden jumalien lahja? Ja kuinka saattaisi edelleen sen ylenkatsominen näyttää suurelta ja jalolta? Meitä taas vahvistavat nämä tutkistelemukset käsityksessämme: 1) että elämäntahto on ihmisen sisin olemus; 2) että se on itsessään tiedoitsematon, sokea; 3) että tieto on sille alkuperäisesti vieras, myöhemmin ilmennyt olomuoto; 4) että tieto taistelee sen kanssa ja meidän arvostelumme antaa hyväksymisensä tiedon voitolle tahdosta.
Jos se, mikä meistä saattaa kuoleman näyttämään niin hirveältä, olisi olemattomuuden ajatus, niin täytyisi meidän samalla väristyksellä ajatella sitä aikaa, jolloin meitä ei vielä ollut. Sillä on kumoamattoman varmaa, ettei olemattomuus kuoleman jälkeen saata olla toisenlaista kuin olemattomuus ennen syntymää, ei siis myöskään valitettavampaa. Kokonainen iäisyys on kulunut, jolloin meitä ei vielä ollut; mutta se ei mitenkään huoleta meitä. Sensijaan on meistä kovaa, jopa sietämätöntä, että tätä päiväperhon elämän hetkellistä välikohtausta seuraisi toinen äärettömyys, jolloin meitä ei enää olisi. Olisiko nyt tämä olemassaolon jano kenties senkautta syntynyt, että me nyt olemme saaneet elämää maistaa ja havainneet sen niin ylen armaaksi? Varmastikaan ei, kuten jo ylempänä lyhyesti selvitettiin; paljon pikemmin olisi tehty kokemus saattanut herättää äärettömän kaipauksen olemattomuuden kadotettua paratiisia kohtaan. Myöskin täydentää sielun kuolemattomuuden toivoa aina "paremman maailman" toivo, merkki siitä, ettei nykyinen ole suurenarvoinen.
Kaikesta tästä huolimatta on kysymystä kuolemanjälkeisestä tilastamme varmasti käsitelty kymmenentuhatta kertaa enemmän, kirjoissa ja suullisesti, kuin kysymystä syntymän-edellisestä tilastamme. Teoretisesti katsoen on toinen kuitenkin yhtä läheinen ja oikeutettu kysymys kuin toinenkin; ja joka olisi toiseen vastannut, olisi kai pian toisestakin selvillä. Meillä on runollisia huudahduksia siitä, kuinka loukkaavaa olisi ajatella, että ihmisen henki, joka sulkee piiriinsä maailman ja jossa asuu niin paljon ylen oivallisia ajatuksia, vaipuisi hautaan ruumiin mukana; mutta siitä, että tämä henki olisi antanut kokonaisen äärettömyyden kulua, ennenkuin se näine ominaisuuksineen syntyi, ja että maailma aivan niin kauan on saanut tulla toimeen ilman sitä, ei puhuta mitään. Kuitenkaan ei tahdon lahjomatta jääneelle tiedolle mikään kysymys esiinny luonnollisempana kuin tämä: ääretön aika on kulunut ennen minun syntymääni; mitä olin minä kaiken sen ajan?