Susi juoksi tapansa mukaan pehmeäjalkaisena, ikäänkuin liukuvana varjona, ja tutki varovaisena jokaista uutta näkökujaa matkansa varrella. Parin kilometrin päässä joen haarautuman yläpuolella se näki myöhempiä jälkiä samaa suurta laatua, jonka se oli tavannut varhain aamulla. Se seurasi niitä valmiina kohtaamaan niiden tekijän jokaisessa virran käänteessä.
Se pujotti päänsä esiin paaden takaa, missä virta teki tavallista suuremman polven, ja sen nopeat silmät keksivät jotain, joka saattoi sen äkkiä kyyristymään maahan. Siinä oli jälkien tekijä, iso naarasilves. Tämä oli kyyrysillään, kuten sekin varemmin samana päivänä, tuon kiinteäksi käpristyneen piikkipallon edessä. Ennen susi oli ollut liukuva varjo, nyt se muuttui sellaisen varjon haamuksi kiertäessään ryömien, kunnes joutui tuon hiljaisen, liikkumattoman parin lähettyville tuulen alapuolelle.
Se makasi lumessa, riekko vieressään, ja tirkistellen matalakasvuisen kuusen havujen välitse se vahti edessään olevaa näytelmää elämästä ja kuolemasta odottavaa ilvestä ja odottavaa piikkisikaa, joita kumpaakin jännitti elämänhalu. Ja sellainen omituinen oli tämä peli laadultaan, että väkevämpää elämä vaati syömään heikomman ja heikompaa taasen välttämään syötäväksi joutumista. Sillä välin vanha Silmäpuolikin otti piilossa kyyrytessään osaa näytelmään, odottaen jotain outoa sattuman oikkua, joka auttaisi sitä lihan saamisessa, mihin elämä sitä pakotti.
Kului puoli tuntia, kului tunti, eikä tapahtunut mitään. Olisi saattanut luulla, että piikkipallo oli kivi, että ilves oli kovettunut marmoriksi, että vanha Silmäpuoli oli kuollut. Kaikkia kolmea eläintä jännitti kuitenkin elämänhalu, joka oli melkein tuskallinen, ja tuskinpa ne olivat milloinkaan elävämpiä kuin nyt näennäisessä kivettymistilassaan.
Silmäpuoli liikahti kevyesti ja tuijotti edelleen yhä innokkaampana. Jotain oli tapahtumaisillaan. Lopultakin piikkisika oli päättänyt vainolaisen lähteneen tiehensä. Verkalleen, varovasti se kiersi auki lävistämättömän piikkipanssarinsa. Ei mikään odotuksen väristys kiihdyttänyt sitä. Verkalleen, verkalleen tuo piikkinen pallo suoristui ja piteni. Silmäpuoli tunsi vahtiessaan äkkiä kosteutta suussaan, siitä alkoi tippua kuolaa, jonka synnytti tuo elävä liha, joka ojentui sen eteen ikäänkuin ateriaksi.
Piikkisika ei ollut kiertynyt auki aivan kokonaan, kun se havaitsi vihollisensa. Samassa silmänräpäyksessä ilves iski. Isku oli kuin salaman leimahdus, käpälä työnsi jäykät kyntensä, jotka olivat koukkuiset kuin haukan, hennon vatsan alle ja vetäytyi takaisin nopealla, repäisevällä liikkeellä. Jos piikkisika olisi ollut kokonaan suoristunut tai jos se ei olisi äkännyt vihollistaan silmänräpäyksen murto-osaa varemmin kuin isku tuli, ilveksen käpälä olisi päässyt erilleen vahingoittumatta. Mutta nyt häntä heilahti sivulle ja vajotti siihen terävät piikkinsä, kun se vetäytyi pois.
Kaikki oli tapahtunut samalla haavaa isku, vastaisku, piikkisian tuskanhuuto, ison kissaeläimen älähdys äkillisestä kivusta ja hämmästyksestä. Silmäpuoli kohosi puoliksi kiihkoissaan, korvat pystyssä, häntä suorana ja täristen. Ilves ei voinut hillitä pahaa sisuaan. Se hyökkäsi hurjana otuksen kimppuun, joka oli haavoittanut sitä. Mutta vinkuva ja röhkivä piikkisika, joka heikosti koetti jälleen kiertää raadeltua ruumistaan turvalliseksi palloksi, sivalsi uudelleen hännällänsä, ja taasen tuo iso kissaeläin kiljaisi tuskasta ja hämmästyksestä. Sitten se alkoi peräytyä ja aivastella, ja kuonossa törrötti piikkejä kuin neuloja isossa pieluksessa. Se hieroi kuonoaan käpälällä koettaen irroittaa noita polttavia okaita, työnsi sen lumeen ja hankasi sitä oksia vasten; ja kaiken aikaa se hyppeli, milloin eteenpäin, milloin sivulle, ylös ja alas kivun ja pelon hurjistuttamana. Se aivasteli yhtämittaa, ja sen typpöhäntä koetti parhaansa mukaan heilahdella nopein, kiivain tempaisuin. Se herkesi hyppimästä ja rauhoittui melkoiseksi ajaksi. Silmäpuoli vahti. Eikä sekään voinut olla hätkähtämättä ja nostamatta vaistomaisesti selkäkarvojaan, kun ilves äkkiä kavahti varoittamatta suoraan ilmaan, päästäen samalla pitkän ja hirvittävän kiljahduksen. Sitten haavoittunut peto juoksi tiehensä kiljahtaen joka loikkauksella.
Vasta kun tämä meteli oli häipynyt etäälle, Silmäpuoli uskalsi lähteä liikkeelle. Se astui niin arkaillen, kuin hanki olisi ollut täynnään pystypäisiä piikkejä, jotka uhkasivat tunkeutua sen pehmeihin jalkapohjiin. Piikkisika otti suden vastaan raivoisasti vinkuen ja pitkiä hampaitaan hioen. Sen oli jälleen onnistunut kiertyä kokoon, mutta pallo ei ollut aivan yhtä kiinteä kuin ennen; siihen sen lihakset olivat liian repeytyneet. Ilves oli viiltänyt sen melkein kahtia, ja se vuoti vielä runsaasti verta.
Silmäpuoli ahmaisi suunsa täyteen veren tahraamaa lunta, pureskeli, maisteli ja nieli. Tämä oli ikäänkuin esimakua, ja sen nälkä kiihtyi suunnattomasti; mutta se oli liian vanha unohtaakseen varovaisuutensa. Se odotti. Se paneutui pitkälleen ja odotti, sillä välin kuin piikkisika hioi hampaitaan ja röhki ja nyyhki ja toisinaan vinkui kimeästi. Hetken kuluttua Silmäpuoli huomasi, että otuksen piikit alkoivat veltostua ja ruumis rupesi värisemään. Äkkiä värinä taukosi. Vielä kerran pitkät hampaat kalskahtivat uhmaavasti vastakkain, sitten kaikki piikit painuivat lakoon, ruumis lysähti kokoon eikä liikkunut enää.
Hermostunein, aroin käpälin Silmäpuoli suoristi piikkisian ruumiin ja käänsi sen selälleen. Ei ollut tapahtunut mitään. Eläin oli varmasti kuollut. Susi tarkasteli sitä tiukasti hetkisen, tarttui sitten varovasti kiinni hampaillaan ja lähti virralle päin, puolittain kantaen puolittain raahaten piikkisikaa; pään se oli kääntänyt sivulle varoakseen astumasta tuon pistävän möhkäleen päälle. Sen mieleen juolahti jotain, se hellitti taakkansa ja palasi sinne, mihin riekko oli jäänyt. Se ei epäröinyt hetkeäkään. Se tiesi selvästi, mitä oli tehtävä, ja pani sen heti toimeen syömällä suuhunsa riekon. Sitten se palasi ja tarttui uudelleen taakkaansa.
Kun se laahasi eränkäynnin tuloksen luolaan, naarassusi tarkasti tätä, käänsi kuononsa toveriansa kohti ja nuoli lievästi sen niskaa. Mutta seuraavassa tuokiossa se jo hääteli sitä pois pentujen läheltä päästäen ärähdyksen, joka oli vähemmän tiukka kuin tavallisesti, pikemmin puolusteleva kuin uhkaava. Vaistomainen pelko sikiöiden isää kohtaan alkoi hälvetä. Tämä käyttäytyi kuten susi-isän tulikin eikä osoittanut mitään rikollista halua ahmia suuhunsa niitä nuoria olentoja, jotka se oli siittänyt maailmaan.
KUUDES LUKU.
Harmaa pentu
Se erosi ulkonäöltään veljistään ja sisaristaan. Niiden karvassa ilmeni jo äidiltä, naarassudelta, peritty punertava värivivahdus; tämä yksin kehittyi siinä suhteessa isän kaltaiseksi. Se oli poikueen ainoa harmaa penikka. Se oli syntynyt aito sudeksi, se oli ruumiillisesti vanhan Silmäpuolen ilmetty perikuva, paitsi että sillä oli kaksi silmää, kun isällä sitävastoin oli vain yksi.
Kauan eivät harmaan pennun silmät vielä olleet auki olleet, mutta se näki jo varsin selvästi. Ja silmien ollessa vielä suljettuina se oli tuntenut, maistanut ja haistanut. Molemmat sisarensa ja veljensä se tunsi sangen hyvin. Se oli alkanut kisailla niiden kanssa heikolla, kömpelöllä tavalla, vieläpä kinastellakin päästellen pienestä kurkustaan omituisia korisevia ääniä (murinan edeltäjiä), milloin sen veri rupesi kuohumaan. Ja jo aikoja ennen kuin silmät olivat avautuneet, se oli oppinut kosketuksesta, mausta ja hajusta tuntemaan emonsa lämmön ja sulan ravinnon ja hellyyden suojan. Emolla oli pehmeä, hyväilevä kieli, joka rauhoitti lipuessaan pehmeän pikku ruumiin yli ja pakotti kyyristymään aivan lähelle ja vaipumaan uneen.