Vietimme erään naisen syntymäpäivää maljoilla, puheilla, runoilla ja niin edespäin. Oli meillä leikkikäräjätkin. Onkohan koskaan laivaa lähtenyt merelle, ettei olisi leikkikäräjiäkin toimeenpantu. Rahastonhoitajaa syytettiin siitä, että hän oli hytistä n: o 10 varastanut päällystakin. Valittiin tuomari, kirjurit, konstaapelit, sheriffit, yleinen syyttäjä ja syytetyn asianajaja. Todistajia haastettiin sakon uhalla ja valatuomarit saatiin paljon jääväilyn jälkeen täysilukuisiksi. Todistajat olivat tyhmiä ja epäluotettavia ja puhuivat ristiin, kuten todistajain on aina tapa, syyttäjä ja asianajaja olivat kaunopuheliaita, vakuuttavia ja kostonhimoisesti letkauttelivat toisiaan, kuten asiaan oikeudella kuuluukin. Juttu lopulta jätettiin oikeuden ratkaistavaksi, minkä jälkeen tuomari sen asianmukaisesti päätti mahdottomalla päättelyllä ja naurettavalla tuomiolla.
Useana iltana näyttelivät nuoret herrat ja naiset salongeissa kuva-arvoituksia, ja kaikista huvitteluyrityksistä ja tämä kaikkein hienoin ja onnistunein.
Yritettiin saada kokoon väittelyklubi, mutta se meni myttyyn.
Laivalla ei ollut ainoatakaan puhujakykyä.
Kaikilla meillä oli hauska luulen voivani huoletta tämän vakuuttaa, mutta ilomme oli rauhallista. Me soitimme pianoa sangen, sangen harvoin; soitimme yhdessä huilua ja klarinettia, ja soitimme hyvin, mitä soitimme, mutta soitimme aina samaa vanhaa nuottia; se oli sangen kaunis nuotti kuinka hyvin sen muistan ihmettelen itsekseni, mahdanko koskaan päästä siitä erilleni. Me emme koskaan soittaneet melodeonia emmekä harmoonia, paitsi hartaushetkinä mutta minä pidän liiaksi kiirettä: nuori Albert osasi osan eräästä nuotista jotain sen tapaista kuin "Voi ihme ja kumma kuinka suloista on tietää että hän on hänen olipahan mikä tahansa" (en tarkkaan muista sen nimeä, mutta se oli sangen valittava ja täynnään tunnetta); Albert soitteli sitä hyvin usein koko ajan, kunnes teimme hänen kanssaan välipuheen, että hän hillitsisi itseään. Mutta ei kukaan laulanut kuutamossa yläkannella, ja seurakunnan laulu kirkonmenossa ja hartaushetkinä ei ollut arkkitehtuuriltaan kaikkein parasta. Minä vältin sitä niin kauan kuin saatoin ja sitten yhdyin joukkoon ja koetin parantaa sitä, mutta tämä rohkaisi nuoren Yrjönkin joukkoon yhtymään, ja se pilasi kaikki; Yrjön ääni kun oli juuri kesken sorrosta, niin että kun hän paraillaan lauloi jonkinmoista kolkkoa bassoa, niin se singahtikin käsistä ja säikäytti kaikki mitä soraäänisimmillä kiekuvilla ylä-äänillä. Yrjö ei sitä paitsi osannut nuotteja, joka sekin haittasi hänen esiintymistään. Minä sanoin:
"Tule pois, Yrjö, älä improvisoi. Se näyttää liian itserakkaalta. Tekevät huomautuksia. Pidä sinä vain kiinni 'kruunauksesta', niinkuin muutkin. Se on hyvä nuotti sinä et ainakaan voi sitä parantaa, noin vain, käden käänteessä."
"Mitä kanssa, enhän minä koetakaan parantaa sitä minähän laulan niinkuin muutkin juuri niinkuin nuoteissa seisoo."
Ja niin hän rehellisesti luuli tekevänsäkin; eikä hän sen vuoksi voinut syyttää muita kuin itseään, kun hänen äänensä toisinaan takertui keskikorkeuksille ja loppui kuin naulaan.
Parantumattomain kesken oli niitä, jotka luulivat ainaisen vastatuulemme johtuvan mieltä masentavasta köörilaulustamme. Oli niitä, jotka avoimesti sanoivat, että moinen kaamea musiikki oli kylläkin arveluttava silloinkin, kun se oli parhaimmillaan; mutta että synnin maljan yli vuotavaksi täyttäminen siten, että annettiin Yrjönkin auttaa, oli Kaitselmukselle kerrassaan isku vasten kasvoja. Nämä sanoivat, että kööri varmaan aikoi jatkaa raatelevia yrityksiään, kunnes jonain päivänä yllyttäisi niskaamme myrskyn, joka hukuttaisi koko laivan.
Rukoileminenkin herätti nurkumista. Toimeenpaneva upseeri sanoi, ettei pyhiinvaeltajilla ollut lähimmäisen rakkautta.
"Sinne menevät kannen alle joka ilta kahdeksannella lasilla ja rukoilevat myötätuulta vaikka tietävät juuri yhtä hyvin kuin minäkin, että tämä on ainoa laiva, joka tähän aikaan vuodesta kulkee itää kohti, mutta että on tuhatkunta, jotka kulkevat länttä kohti ja että se mikä on meille myötätuuli, on näille vastatuuli. Kaikkivaltias antaa myötätuulen tuhannelle laivalle, mutta tämä seurakunta vaatii häntä kääntämään sen aivan ympäri yhden mieliksi joka päälle päätteeksi on höyrylaiva! Se ei ole kohtuullista, eikä se ole tervettä järkeä eikä hyvää kristillisyyttä eikä edes tavallista lähimmäisenrakkautta. Pois se semmoinen joutavuus!"
V LUKU
Kesä Keski-Atlantilla Oikullinen kuu Mr Blucher menettää luottamuksensa "Laiva-ajan" salaisuus Syvyyden asukkaat "Maata!" Ensimmäinen maihinmeno vieraalle rannalle Alkuasukkaitten yllätys Vähän Azorien saarista Blucherin tuhoisa juhlapäivällinen Sen onnellinen päättyminen.
Kaiken kaikkiaan meillä oli miellyttävä kymmenen päivän matka New Yorkista Azorien saarille ei tosin nopea, sillä väliä on vain kaksituhattaneljäsataa mailia mutta pääasiassa aika miellyttävä. Tosin meillä oli vastatuuli koko ajan ja useita myrskykokemuksia, jotka ajoivat viisikymmentä prosenttia matkustajista kannen alle sairastamaan ja saivat laivan näyttämään kaamealta ja hylätyltä myrskykokemuksia, jotka jokainen muistaa, joka ne koki alati kaatuvalla kannella ja sai osansa niistä mahtavista tyrskyläikistä, joita tuon tuostakin syöksähti korkealle ilmaan keulan tuulen päälliseltä puolelta ja huuhtoi laivaa kuin ukkosvaaru; mutta enimmäkseen meillä oli virkistävää kesäilmaa ja yöt olivat vielä päiviäkin kauniimmat. Saimme nähdä sen kumman, että täysikuu joka yö samalla hetkellä oli aivan samalla paikalla taivaalla. Ensin emme älynneet syytä tähän kuun omituiseen käytökseen, mutta se selvisi perästäpäin, kun ajattelimme, että joka päivä voitimme aikaa parikymmentä minuuttia, me kun niin nopeaan kuljimme itää kohti voitimme joka päivä juuri sen verran, että pysyimme kuun rinnalla. Se oli muuttunut vanhaksi kuuksi ystäville, jotka olivat rannalle jääneet, mutta meille Joosuoille se seisoi alallaan samalla paikalla ja pysyi aina samana.
Nuorelle mr Blucherille, joka on Kaukaisesta Lännestä ja ensi matkallaan, tuotti muuttumistaan muuttuva "laiva-aika" paljon päänvaivaa. Hän oli alussa ylpeä uudesta kellostaan ja veti sen taskustaan paikalla, kun puolenpäivän aikaan soitettiin kahdeksan lasia, mutta jonkun ajan kuluttua hän alkoi näyttää siltä kuin olisi hän menettänyt luottamuksensa siihen. Kun oli oltu matkalla New Yorkista seitsemän päivää, tuli hän kannelle ja sanoi jyrkästi ja varmasti:
"Tämä on petoskauppa!"
"Mikä on petoskauppa?"
"Mikä, tämä kello tietysti. Ostin sen Illinoisissa annoin siitä 150 dollaria ja otaksuin, että se oli hyvä. Ja Yrjön nimessä, se on hyvä maalla, mutta mikä lienee kun se ei pidä kutiaan veden päällä taitaa tulla merikipeäksi. Se hyppää; käy ensin kylläkin säännöllisesti siksi kuin kello on puoli kaksitoista, mutta sitten aivan äkkiä laskee takaperoa. Olen kääntänyt rukkuuvartta yhä nopeampaan ja lopulta aivan ympäri koko kehän, mutta siitä ei ole apua; se jättää nyt jälkeensä joka kellon mitä on koko laivalla ja mennä huristaa ihmeteltävää luikua puoleenpäivään asti, mutta ne kahdeksan lasia vain aina pääsevät siitä kymmenkunnan minuuttia edelle. En ymmärrä, mitä sille tekisin. Se koettaa parastaan käy kaikkein parasta luikuaan, mutta siitä ei pelastusta. Tiedättekös, ei ole koko laivassa kelloa, joka joutuisi paremmin kuin tämä: mutta mitä se merkitsee? Kun kahdeksan lasia soitetaan, niin aina siltä puuttuu melkein tarkkaan kymmenen minuuttia oikeasta ajasta."