Максим Горький - Kertomuksia II стр 3.

 Ja lihaa ja leipää ja jotain muutakin aika kasa!  kuului "ylioppilaan" iloinen ääni.

 Lempo sinusta huolikoon, heitä henkesi. Käydään syömään, ystävät!  huudahti sotamies.

Minä otin revolverin miehen kädestä. Hän lakkasi korisemasta ja virui liikkumattomana. Revolverissa oli vielä yksi luoti jälellä.

Me söimme uudestaan, söimme ääneti. Mies makasi myöskin äänettömänä eikä liikuttanut ainoatakaan jäsentä. Emme välittäneet hänestä ollenkaan.

 Ihanko te vain, rakkaat veljet, leivän tähden näin? kuului äkkiä kähisevä, väräjävä ääni.

Me vavahdimme. "Ylioppilas" oikein lekahti ja kumartuen maahan alkoi rykiä.

Sotamies nieli palan alas ja alkoi haukkua.

 Koiran kutkale jottapa sinut tikahtaisi paikalleen. Nylkemäänkö tässä on sinua ruvettu? Nahkaasiko luulet tarvittavan? Senkin paksuturpa pakana on sillä sisua, tuossa on muka lyijyä nahkaanne! Kirottu

Hän sätti ja sylki, josta sättiminen menetti merkityksensä ja voimansa.

 Maltahan aikaa, kyllä tässä sinusta selvitään, kun on syöty,  selitti "ylioppilas" pahaa ennustavasti.

Silloin kuului yön hiljaisuudessa vihlovaa nyyhkytystä, josta me säikähdimme.

 Hyvät ystävät mistäs minä tiesin? Ammuin siksi, että pelotti Tulen Uudesta Athonista, menossa Smolenskin lääniin. Ohhoh, hyvä Jumala! Horkka tappaa; auringon laskettua raatelee se pahiten Horkka se ajoi Athonistakin nikkaroin siellä olen nikkari Kotona on vaimo, kaksi tyttöä vähilleen neljään vuoteen en ole heitä nähnyt ystävät! Syökää kaikki

 Syödään, älä käske, sanoi "ylioppilas".

 Herra Jumala, jos olisin tiennyt, että olette hyviä, rauhallisia ihmisiä olisinko ampunut? Aro yö olenko syyssä?

Hän puhui itkien tai oikeammin päästeli haikeita voivotuksia.

 Sillä mahtaa olla rahojakin,  huomautti "ylioppilas".

Sotamies siristi silmiään, katsahti häneen ja hymähti.

 Olet hyvä arvaamaan Kuulkaapas, tehdään nuotio ja sitte nukkumaan!

 Entä hän?  kysäsi "ylioppilas".

 Lempo hänestä! Paistamaanko häntä, vai

 Kylläpä sietäisi,  arveli "ylioppilas".

Nyt viritimme nuotion. Hiljaa leimuili se tyynessä yössä ja valaisi sen pienen alan, jolla istuimme. Meitä nukutti, vaikka vielä olisimme voineet syödä yhden iltasen.

 Ystäväiset!  huudahti nikkari, joka virui kolmen askeleen päässä meistä.

 No?  virkkoi sotamies.

 Saisinko tulla sinne tulen luo? Kuolemani lähestyy luitani särkee Herra Jumala, en taida jaksaa enään kotiin

 Ryömi tänne!  käski "ylioppilas".

Varovasti, aivan kuin peläten, että häneltä putoaisi käsi tai jalka, alkoi nikkari ryömiä nuotiolle. Hän oli pitkä, kauhean kuihtunut mies. Näytti kuin joka jäsen hänessä riipattaisi irti, suuret, hämärät silmät ilmaisivat kovan tuskan jäydettä. Kasvot olivat vääristyneet, luiset, ja tulenkin valossa oli niillä mullankellahtava, kalman väri. Hän vapisi ja herätti halveksivaa sääliä. Ojentaen nuotion yli pitkät, laihat kätensä, hän hieroi luisevia sormiaan ja niiden jäsenet taipuivat veltosti, vähitellen. Viimein alkoi inhottaa katsoa häneen.

 Mikä sinut on tuommoiseksi tehnyt ja kulet jalan? Oletko saita?  kysyi sotamies synkästi.

 Neuvottiin sillä tavalla älä lähde, sanoivat, vettä myöten, mene Krimin kautta, ilma muka sanoivat. Vaan kulkea en, veliseni, voi kuolen. Yksin kuolen arolle, linnut raatelevat ruumiini eikä kukaan tunne minua Vaimo lapset odottavat  kirjoitin niille ja luitani aron sateet huuhtelevat Voi, Herra Jumala!

Ja hän päästi haavoitetun suden valittavan voivotuksen.

 Ah, paholainen!  kirosi sotamies jaloilleen hypähtäen.  Mitä siinä möliset? Miksi et anna rauhaa ihmisille? Jos henkeäsi haukottelet, niin haukottele minusta nähden, mutia pidä suusi kiinni Kenelle olet tarpeen? Suu kiinni!

 Anna ikenille,  esitti "ylioppilas".

 Käydään nukkumaan,  sanoin minä.  Ja jos sinä haluat olla tulen luona, niin ole ulisematta, tosiaankin

 Kuulitko?  sanoi sotamies tuikeasti.  Pane mieleesi! Luuletko, että tässä säälimään ja hoitamaan sinua ruvetaan sillä, että leipää viskasit ja luotia lennätit? Pallinaama piru! hyi

Sotamies valkeni ja ojensihe pitkälleen.

"Ylioppilas" jo loikoi. Minäkin asetuin maahan. Säikähtynyt nikkari kyyristyi yhteen käppyrään ja siirryttyään nuotion ääreen alkoi katsoa siihen. Minä viruin hänestä oikeaan ja kuulin, miten hänen hampaansa kalisivat. "Ylioppilas" oli painaltunut vasemmalle ja taisi jo vedellä unia. Sotamies oli pannut kätensä päänsä alle ja makasi kasvot ylöspäin taivaaseen katsellen.

 Ompa tämä yö Miten paljo tähtiä lämmin,  sanoi hän minulle hetkisen kuluttua.  Kas tuota taivasta  se on peite eikä taivas. Minä rakastan tätä kulkurin elämää Kylmää ja nälkäistä se on, mutta vapaata Ei ole päälliköt käskemässä, itse on oman elämänsä herra. Puri vaikka päänsä poikki, niin ei ole kenenkään sanaa sanomista Kyllä kelpaa On nälkäkin näinä päivinä kurninut, vihaksi on pistänyt mutta nyt saa tässä loikoilla ja taivaaseen katsella Tähdet tuikkivat minulle aivan kuin sanoisivat: älä ole milläsikään, Lakutin, maleksi vain maita, äläkä anna kenellekään perään Niin Ja sydämestä tuntuu hyvälle. Entä sinä, hoi, nikkari! Älä huoli olla minulle vihoissasi äläkä pelkää mitään Ei se mitään, jos leipäsi söimme. Kun sinulla sitä oli ja meillä ei ollut, niin ei auttanut muu kuin syödä Sekö sinut ampumaan riivasi kuin minkäkin villin? Etkö ymmärrä, että luoti voi vahingoittaa Minä suutuin sinuun taannoin kovasti ja ellet olisi kaatunut, olisit saanut aika löylyn uhmastasi. Mitä leipään tulee, niin saat sitä ostaa Perekopista, kun huomenna pääset sinne, rahoja sinulla on, se on tietty Joko se tauti kauvan sinua vaivaa?

Kauan kuului vielä sotamiehen ääni korvissani ja nikkarin surkea uikutus. Pimeä, melkein musta yö laskihe yhä lähemmä maata ja rintaan virtasi raikas, mehevä ilma.

Nuotio levitti tasaista valoa ja raitista lämmintä Silmiä raukasi ja torkunnan läpi väikkyi niissä jotain tyynnyttävää, puhdasta.

 Ylös, joutuin! Matkaan!

Pelästyneenä aukasin silmäni ja hypähdin ylös.

 Joutuin, mars!  komensi sotamies.

Hänen kasvoillaan oli synkkä, levoton ilme. Katsahdin ympärilleni. Aurinko teki nousuaan, sen ensimäinen vaaleanpunerva säde lepäsi nikkarin jäykillä, sinisillä kasvoilla. Hänen suunsa oli auki, silmät olivat pullistuneet ulos kuopistaan ja niissä oli lasimainen, kauhua ilmaiseva katse. Puku rinnan kohdalta oli kokonaan revitty ja hän lepäsi luonnottoman köyristyneessä asennossa. "Ylioppilas" oli kadonnut.

 Älä töllistele enään!  sanoi sotamies ja tarttui minua käteen.

 Onko hän kuollut?  kysyin.

 Tietysti. Jos sinut kuristaisi, et suinkaan sinäkään jäisi eloon,  selitti sotamies.

 "Ylioppilasko" se, vai?  huudahdin minä.

 Kukas se sitte? Sinäkö ehkä tai minä? Siinä sen nyt näki lukeneen miehen Tekonsa teki miehelle ja toverinsa pulmaan jätti Jos sen tiesin, niin eilen minä sen "ylioppilaan" Olisin tappanut yhdellä lyönnillä. Pötkäys nyrkillä ohimoon ja maailmassa olisi ollut yhtä heittiötä vähemmän! Ymmärrätkö, mitä hän on tehnyt?.. Meidän täytyy liikkua nyt niin, ettei ainoakaan ihmissilmä näe meitä arolla. Ymmärrätkö? Katso, kun vihdoin nikkari löydetään, niin nähdään, että hänet on kuristettu ja ryöstetty ja meikäläisiä ruvetaan vaanimaan. mistä muka tulet ja missä olet yötä ollut? Joutuu kiinni, vaikka meillä ei ole mitään hänen revolverinsa on tosiaankin povellani.