"Minusta oli silloin tämä kaikki hyvin kummallista.
"Jo näiden miesten tervehdyskin oli ollut omituinen.
"Heti huomasin, että tuolilla istuja oli tuomari, ja että toiset olivat tulleet valittamaan. He kaikki kolme olivat vanhoja ja köyhiä, mutta laupiaat ihmiset olivat antaneet heille vähäsen maata viljeltäväksi. Viljelemisen aikana oli yksi heistä, muudan kaunis ukko, jolla oli pitkä hopeanvalkoinen tukka, ollut sairaana ja viljaa korjattaessakin hän oli ollut kykenemätöin toisia auttamaan. 'Nyt he tahtovat kieltäytyä antamasta hänelle hänen osaansa viljasta', minä ajattelin itsekseni, mutta toisinpa kävi! Molemmat terveet olivat kantaneet sairaan huoneesen kolmanneksen puiduista jyvistä, mutta ukko kieltäytyi uppiniskaisesti ottamasta vastaan vehnää, koska ei ollut ottanut osaa kylvämis- eikä korjaamistyöhön, ja vaati tuomaria selittämään toisille, ett'ei hän ole oikeutettu ottamaan vastaan mitään, jota hankkimassa hän ei ole ollut osallisena.
"Tuomari oli tähän asti ollut vaiti. Vihdoin hän kohotti viisaat ystävälliset kasvonsa ja kysyi ukolta: 'Rukoilitko sillä aikaa tovereillesi ja heidän työllensä menestystä?'
"'Rukoilin', vanhus vastasi.
"'Siis sinä olet ollut avullinen esirukoustesi kautta', tuomari päätti; 'kolmas osa viljasta on sinun, ja sinun tulee pitää se!' Ukko kumarsi, miehet antoivat kättä toisillensa, ja tuomari jäi jälleen yksikseen huoneesen.
"En tietänyt, mitä minulle tapahtui. Järjettömältä minusta näytti kanne ja tuomarin päätös, ja kumpikin kuitenkin liikutti mieltäni. Minä nukuin taas, ja kun seuraavana aamuna vahvistuneena heräsin, niin tuomari astui vuoteeni ääreen ja antoi minulle rohtoja sekä ruumistani että sieluani varten, joka varmaankin oli yhtä runneltu, kuin rikkiruhjotut jäsen raukkani".
"Kuka sitten oli tuo tuomari?" Stephano kysyi.
"Eusebio, Kanopon presbyteri. Muutamat kristityt olivat löytäneet minut puolikuolleena kadulta ja vieneet minut Eusebion huoneesen, sillä leski Theodora, hänen sisarensa oli kaupungin diakonissa. He molemmat hoitivat minua, ikäänkuin olisin ollut heidän täysi veljensä. Vasta silloin, kun olin voimistunut, he näyttivät minulle Hänen ristinsä ja orjantappura-ruununsa, Hänen, joka minunkin tähteni oli niskoillansa kantanut paljoa kovempia tuskia, ja he opettivat minua rakastamaan Hänen haavojansa ja nöyrästi kärsimään omiani. Epätoivon kuivasta puusta pian puhkesi toivo viheriöimään, ja elämän loppua seuraavan tyhjän mitättömän sijaan he osoittivat minulle taivaan kaikkine riemuineen.
"Minusta tuli uusi ihminen, ja edessäni oli ääretöin autuaallinen olo. Minun jälkeeni, sen nyt tiesin, ei ole muuta seuraava, kuin iankaikkisuus; taivaan portit olivat minulle avoinna, ja Kanopossa tulin kastetuksi.
"Aleksandriassa oli minua sillä välin itketty kuolleena, ja Arsinoe sisareni oli perijänäni asettunut maatilalleni puolisonsa prefektin kanssa. Aivan mielelläni annoin hänen pitää tätä ja itse asuin tästälähin taas kaupungissa, voidakseni, kun vainot uudelleen alkoivat, auttaa veljiäni.
"Tämä oli minulle helppoa, sillä lankoni kautta pääsin kaikkiin vankiloihin. Vihdoin minun täytyi julkisesti tunnustaa uskoni ja sain paljon kärsiä kidutuspenkillä ja porfyyrinmurroksissa; kumminkin jokainen tuska oli minusta kallisarvoinen, koska se näytti saattavan minua lähemmäksi ikävöittyä päämäärääni; ja jos minulla täällä pyhällä vuorella on jotakin surtavaa, niin ainoa suruni on se, ett'ei Herra pidä minua kelvollisena kestämään vielä suurempia kärsimyksiä, kun kuitenkin hänen oma, rakas poikansa on ottanut minun ja kaikkien vaivaisten syntisten puolesta päällensä niin katkeria tuskia".
"Sinä pyhä mies!" jupisi Stephano ja suuteli hartaasti Paavalin lammasnahkaa; mutta tämä veti sen pois hänen kädestään ja lausui tyytymättömänä:
"Minä pyydän, älä tee sitä! Jokainen joka täällä elämässä lähestyy minua kunnianosoituksilla, heittää vain kiviä autuuteni tielle. Nyt menen lähteelle noutamaan sinulle raikasta vettä".
Paavali, palatessaan luolaan vesiastia täynnä, tapasi siellä Hermaan, joka oli tullut sanomaan isällensä hyväähuomenta, ennenkuin jälleen lähti alas kosteikkokaupunkiin senaattorin luota uusia rohtoja noutamaan.
KUUDES LUKU
Galliatar Sirona istui makuuhuoneensa avonaisessa ikkunassa, sill'aikaa kun hänen vaaleata tukkaansa järjesteli vanha musta orjatar, jonka hänen puolisonsa oli ostanut hänelle Romassa.
Hän huokasi, kun orjatar kämmenellään sieltä täältä koski emäntänsä kiiltävään päänkoristeesen lemuavilla öljyillä.
Neekerinainen tarttui voimakkaasti viljavaan alaspäin aaltoilevaan kultasäikeiden virtaan ja jakoi ne kahtaalle, aloittaakseen palmikoimista; mutta Sirona esti häntä ja sanoi: "Anna minulle kuvastin!"