"Jätä ne sikseen ja kutsu minua vain Scipio'ksi taikka vielä mieluummin esinimelläni Publiukseksi," nuorukainen pyysi. "Sinun nimesi on Serapion, ja nyt tahdon kertoa sinulle sen, mitä olet minulta tahtonut tietää. Kun minulle kerrottiin, että tässä temppelissä löytyi ihmisiä, jotka antoivat sulkea itsensä koko ijäkseen pieniin kammioihin, miettiäksensä niissä uniaan ja viettääkseen elämäänsä tutkistelemuksissa, niin luulin, että ne olivat joko tylsäpäisiä tahi narria, tahi kumpiakin samalla kertaa."
"Aivan oikein, aivan oikein." Serapion puuttui Corneliolaisen puheesen; "mutta sinä et ole ajatellut neljättä mahdollisuutta. Mitähän sanoisit, jos näissä miehissä olisi niitäkin, joita pidetään vasten heidän tahtoaan suljettuina, ja jos minäkin juuri olisin niitä? Minä olen kysellyt sinulta paljon, etkä sinä olekaan ollut minulle vastaamatta; sentähden sinäkin voinet saada tietää, miten minä olen joutanut tähän kurjaan häkkiin ja miksi minä täällä pysyn. Minä olen hyvää syntyperää, sillä isäni oli tämän temppelin jyvä-aitan esimies ja syntyään Makedonialainen, äitini taas egyptiläisnainen. Hän synnytti minut onnettomana hetkenä, Paophikuun seitsemäntenäkolmatta päivänä, joka pyhien kirjojen mukaan on paha päivä, ja sinä päivänä syntynyttä lasta pitää pidettämän huoneesen suljettuna, sillä hän on käärmeen pistosta kuoleva. Juuri tämän pahan ennustuksen tähden ovat monet niistä, jotka ovat syntyneet samana päivänä kuin minä, jo ennenkin joutuneet tällaiseen häkkiin. Isäni olisi mielellään antanut minut olla vapaana, mutta enoni, muudan Ptah'n temppelin tahtien-selittäjä, joka oli äidilleni kaikki kaikessa, sekä hänen ystävänsä löysivät vielä monta huonoa merkkiä minusta, lukivat tähdistä onnettomuutta elämälleni, vakuuttivat että Hathorit olivat määränneet minulle vaan huonoja onnen vaiheita ja ahdistelivat äitiäni siksi että minut me asuimme Memphiissä päätettiin sulkea. Minun on kiittäminen tästä kurjuudesta omaa äitiäni, joka sulasta rakkaudesta on sen minulle saattanut. Sinä katsot niin kysyväisesti minuun: niin, niin, poika, kyllä elämä sinullekin on opettava sen, että ilkeä viha pikemmin kohtaa sen, johon sitä suunnataan, kuin sokea lempeys, joka kulkee tarkoitusperänsä ohitse. Lukemaan ja kirjoittamaan ja muuta, mitä papin pojille opetetaan, olen oppinut, mutta en koskaan kärsivällisenä kohtalooni tyytymään. Kun tulin partasuuksi, niin minun onnistui päästä vapaaksi ja minä olen lavealti matkustellut pitkin maailmaa. Myöskin Roomassa olen ollut, Karthagossa ja Syriassa. Vihdoin halusin taas juoda Niilin vettä, ja minä palasin takaisin Egyptiin. Miksi? Sen vuoksi että monesti minusta, narrista, tuntui siltä, kuin vesi ja leipä ja vankeus kotona olisi maistunut paremmalta, kuin leivokset, viini ja vapaus vieraassa maassa.
"Kotitalossani tapasin enää vain äitini elossa, sillä isäni oli kuollut suruun. Ennen pakenemistani hän oli vielä uhkea vaimo, mutta kotiin tullessani hän oli jo aivan menehtynyt ja kuolemaisillaan. Surressaan minua, kurjaa, hän oli riutunut, lääkäri sanoi, ja tätä minun oli vaikein kestää. Kun vihdoinkin tämä hyvä, rakas vaimo, joka niin lempeästi osasi hyväillä minua, rajua veitikkaa, kuolinvuoteellaan pyysi minua palaamaan erakkokammiooni, niin minä lupasin ja vannoin kärsivällisesti pysyväni häkissäni kuolemaani saakka, sillä minä olen sellainen kuin pohjoismaiden vesi; joko lapsi saattaa minua liikuttaa pienillä kätösillään, tai olen myöskin kylmä ja kova kuin kristalli. Äitini kuoli heti minun vannottuani, ja, niinkuin näet, olen pitänytkin sanani sinä olet myöskin huomannut sen, miten kohtaloani kärsin."
"Kärsivällisesti kyllä," Publius häntä keskeytti. "Minä ainakin ravistelisin paljoa hillittömämmin kahleitani, ja luullakseni sinusta tuntuu hyvältä, kun saat kylliksesi raivoilla, kuten äsken."
"Niin suloiselta kuin Khioksen viini," erakko vastasi maiskutellen kielellään, ikäänkuin hän olisi tuota jaloa rypäleen nestettä maistellut, ja kuroitti pörröistä päätään akkunasta. Silloin hän huomasi Irenen ja huusi heti iloisesti hänelle:
"Mitä siellä teet, lapseni? Sinä seisot siinä, kuin onnea odottaisit, saadaksesi toivottaa sille hyvää huomenta."
Tyttö tarttui heti lautaan, silitti toisella kädellään hiuksiaan, ja hänen vienosti punastuen lähestyessään miehiä, Publius katseli hämmästyneenä ja ihmetellen häntä.
Paitse häntä myöskin muudan toinen, joka kiiruhti akaasialehdosta Roomalaisen luo, oli kuullut Serapionin sanat ja huusi, ennenkuin hän vielä oli päässyt heidän luoksensakaan:
"Sanooko tuo mies, että tämä tyttö odottaa onnea? Etkä sinä Publius, vaikka kuulet sen, vastaa, että hänen juuri pitäisi tuoman onnea sinne, missä hän vain näyttäytyy?"
Se, joka näin puhui, oli erittäin huolellisesti pukeutunut Kreikkalainen, joka nyt pisti kädessänsä olevan granaattikukan korvansa taakse, voidakseen puristaa ystävänsä Publiuksen kättä ja sitten kääntää kauniit, vallattomat ja melkein tyttömäisen hienopiirteiset kasvonsa erakon puoleen, sillä hän tahtoi puheellansa herättää tämänkin huomiota.
"Minä lähestyn sinua tervehtien Platon tavalla: toimi kauniisti ja oikein!" hän huudahti ja jatkoi sitten tyynemmin: "Tuskin sinä tarvitsetkaan tätä kehoitusta, sillä olethan niitä, jotka tietävät taistelussaan hankkia itselleen oikean, se on, sisällisen vapauden, sillä kukapa olisi vapaampi kuin se, joka ei mitään tarvitse? Mutta koska kukaan ei ole jalompi kuin vapain kaikista vapaista, niin ota vastaan kunnioitukseni ja miellyttäköön sinua Korintholaisen Lysiaan tervehdys, joka Aleksanderin tavoin mielellänsä vaihtaisi tilaa sinun, Egyptin Diogeneen kanssa, jos hän vaan saisi sinun muuten vastenmielisen asuntosi aukosta katsella alati tätä rakastettavaa neitoa."
"Kylliksi, nuori herraseni," Serapion keskeytti Kreikkalaisen nopean sanatulvan. "Tämä neito on meidän temppelimme oma, ja se, joka haluaa puhutella häntä samoin kuin huilunsoittajaa, se joutuu tekemisiin minun, hänen holhoojansa kanssa. Niin, minun kanssani, ja tuo ystäväsi kyllä todistaa, ett'ei ole juuri etuisata ruveta riitelemään minun kaltaisteni kanssa. Väistykää syrjään, nuoret herrat, ja sallikaa tytön sanoa minulle, mitä hän tahtoo."
Kun Irene sitten seisoi erakon edessä sekä pikaisesti ja hiljaa oli kertonut hänelle, mitä hän oli tehnyt ja että hänen sisarensa Klea odotti häntä, niin Serapion ensin nauroi ääneensä ja sanoi sitten hiljaisemmalla äänellä, mutta iloisesti niinkuin isä, joka laskee pilaa tyttärensä kanssa:
"Kahden edestä hän on syönyt ja seisoo tuossa varpaillaan kuroitellen minun ikkunaani päin, ikäänkuin hänen pukunsa ei verhoisikaan ihmislasta joka on liiaksi syönyt, vaan ainoastaan hentoa henkeä. Me kyllä saatamme nauraa, mutta Klean, tyttö paran, on kai nälkä."
Irene ei vastannut sanaakaan, mutta kuroittihe vielä entistä korkeammalle ja, kääntyen kokonaan Serapioniin päin, nyykäytti useampia kertoja vilkkaasti kaunista päätänsä, ja kun hän vielä, täynnä veitikkamaisuutta, sydämellisen rukoilevana katseli erakkoa silmiin, tämä lausui:
"Sinä tahdot, että minä annan sinulle aamiaiseni viedäksesi sen Klealle; mutta ei siitä tule mitään, sillä se on jo ollutta ja mennyttä eikä sitä voi saada takaisin; ainoastaan taatelin sydämykset ovat enää jäljellä. Mutta onhan tuolla lautasella, joka on kädessäsi, jokseenkin riittävä aamiainen."
"Se on vanhan Phibiin uhri Serapiille," tyttö vastasi.
"Hm, hm, niin oikein," vanhus jupisi. "Koska se on jumalalle hän saattaisi pikemmin olla sitä vailla, kuin nälkäinen ihmisparka."